Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Jeesus hyppää metroon

Soila Lehtonen – Aamulehti – 3.9.2002


KALTERIEN KALISTELUA

Stephen Adly Guirgis: Jeesus hyppää metroon
Suomennos, ohjaus, lavastus, puvut: Riku Suokas
Musiikki ja äänisuunnittelu: Petri Lapintie
Valosuunnittelu: Teppo Saarinen
Rooleissa: Eppu Salminen, Henry Hanikka, Aino Seppo, Jarkko Rantanen, Panu Vauhkonen
Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin Teatteristudio Pasilassa 28.8.

Jenkkivankilan asukit raivoavat selleissään: ensimmäisen viiden minuutin
aikana v-sana kuullaan noin 80 kertaa (joku amerikkalaisjournalisti
laski). Sadistisen vanginvartijan simputtamat sarjamurhaaja ja
vahingossa murhaajaksi päätynyt nuori mies tappelevat mahdollisen
Jumalan mielipiteistä. Nuoren miehen asianajaja selostaa katsojille,
miten kaikki päättyy.

Jeesus hyppää metroon soveltaa lyhyin kohtauksin näyttämölle asemoituna
amerikkalaista televisiodraamaa. Jotkut niistä keskittyvät tappokuvauksiin,
toiset selvittelevät vähemmän väkivaltaviihteellisesti ja kiinnostavastikin
jenkkien omituista oikeusjärjestelmää. L.A. Law, NYPD, Oikeus ja kohtuus,
Kova laki jne.

Lakimiehet vääntävät asiakkaitaan irti tuomioista kaupankäyntiä
hyödyntävässä järjestelmässä, jossa valamiehistö voi päättää yhtä ja
tuomari toista, koska laki ja oikeus eivät suinkaan aina ole sama asia.

Stephen Adly Guirgis, joka itse on työskennellyt vuosia vankilassa, on
kirjoittanut mm. NYPD:n jaksoja. Jeesus hyppää metroon menestyi
Off-Broadwaylla pari vuotta sitten ja keväällä mm. Lontoossa. Sitä
kiiteltiin energisestä näyttämöllisyydestä, joskaan ei draamallisesta syvällisyydestä.

***

Kaupunginteatterin apulaisjohtajan Riku Suokkaan viides ohjaus on energinen,
ja näyttelijät selviävät aika hyvin melkoista huutoa ja jankutusta
sisältävästä dialogista. Parhaimmillaan tulkinnan alkupuoli pitääkin
katsojan mielenkiintoa yllä.

Kahdeksan ihmistä tappanut Lucius Jenkins sanoo tulleensa uskoon.
Uskonlahkon johtajaa takapuoleen ampunut Angel Cruz ei usko
uskoontuloon. Lucius uskoo saaneensa sairaat tekonsa anteeksi, Angel
taas uskoo itse antaneensa härskille lahkojohtajalle vain tämän ansion
mukaan, koska halusi
pelastaa lahkon kynsistä parhaan ystävänsä. Mutta kun mies kuolee
komplikaatioihin, takapuoleen ampujasta tehdään murhaaja.

Eppu Salminen on temperamenttinen Angel. Salmisen hehkuvassa kiukussa on
myös komiikkaa, ja toisaalta hän tulkitsee taitavasti myös Angelin
avuttomuutta karun todellisuuden kourissa. Henry Hanikka on lempeäksi
Jumalan mieheksi kääntynyt ex-psykopaatti Lucius; Hanikan käsissä hullun
hurskaus rakoilee paikoin pelottavasti.

Panu Vauhkonen tekee hillitysti Guirgisin tyypitellysti kaamean, sadistisen
vanginvartijan, Jarkko Rantanen on toinen äärimmäisyys, Luciukselle keksejä
salakuljetteleva kiltin-simppeli Charlie.

Aino Sepon tehtävänä on Angelin asianajajana selostaa katsojille tapauksen
vaiheet ja se, miten valehtelu on yksi oikeuskäytännön keinoista.
Selostamista pidemmälle ei rooli juuri innostakaan.

Henkilöillä ei ole muuta elämää kuin se mikä rakentuu teeman ympärille,
eivätkä heidän suhteensa toisiinsa etene näyttämöllä perusasetelmista
mihinkään; yksinkertaistavassa tendenssinäytelmässä naturalismia hyödyntävä
näytteleminen on tärkeää, draamallinen syvyys ja teatterillinen yllättävyys
toissijaista.

Tietenkin kuka tahansa voi omia itselleen pelastuksen ja anteeksiannon
tunteen, ja uskontoa voi käyttää vaikka millaisena kauppatavarana; mitään
uutta Guirgis ei teemasta saa sanotuksi. Väliajan jälkeen dialogin ohuus ja
asetelmallisuus alkavat vaivata.

***

Suokkaan suomennos kuulostaa paikoin käännökseltä kielivirheineen. (Pathetic
on suomeksi säälittävä eikä ’pateettinen’.) Naturalistinen arkislangi on
parhaille ammattisuomentajillekin hankalaa.

Teatteristudio Pasilan toisessa esityksessä oli 18 katsojaa. Eivätkö
Jeesus ja uskonasiat kiinnosta? Mitä uskoontulon kiinnostavuuteen tulee,
viimekeväinen Ryhmäteattterin ja Jussi Kylätaskun Haapoja tutki samaa teemaa
sekä teatterillisesti että temaattisesti loistokkaasti.

Vai kyllästyttääkö kalteridraama? Onko katsojien mielestä tämän sortin
jenkkirealismia nähty jo ruudusta tarpeeksi? En tiedä selitystä 18
katsojalle, mutta siitä olen varma, että Kaupunginteatterin
angloamerikkalais-enemmistöinen aikuisrepertuaari, joka ei riskeeraa
millään kaupallisesti menestymättömällä, kutistaa teatterin taiteellisia
ilmaisutapoja ja näkökulmia maailmaan.