Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Tiny Dynamite – Dynamiittisiru

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 14.4.2003

Totta ja taikaa vangitsevasti




Dynamiittisiru. Abi Morganin näytelmä Helsingin Kaupunginteatterin Pasilan studiossa. Suomennos Anna-Elina Lyytikäinen ja Heli Kivimäki, ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen, lavastus ja puvut Jyrki Seppä, valot Teppo Saarinen, ääni Ari-Pekka Saarikko, musiikki Petri Lapintie ja Ari-Pekka Saarikko. Rooleissa Jouko Klemettilä, Eppu Salminen ja Merja Pietilä.



Nuorten brittidramaatikkojen terävimpään kärkeen kuuluvan Abi Morganin Dynamiittisiru on vangitsevaa nykyteatteria. Eikä epäillä sovi, etteikö tekstille tehtäisi teatteristudio Pasilassa täyttä oikeutta. Anna-Elina Lyytikäisen ohjaus on yhtä jäntevä kuin oivaltava, ja näyttelijätiimi elää tarinaa joka solullaan.



***




Erikoinen tarina se onkin. Samalla kertaa mystinen, iloinen ja murheenvärinen. Siinä on piilotetun murheen uhmakkaat sävyt. Dynamiittisiru sisältää kepeitä repliikkejä, ja se kysyy paljon. Se myös vastaa tai on vastaavinaan. Se väittelee ja kumoaa väitteitä ja se tekee taikoja, sillä ilman ihmeitä tai toivoa ihmeestä on vaikeata elää.

Kyseessä on kahden nuoren miehen yhteinen lomamatka. Selviää, että sellaisen he tekevät joka kesä. He ovat tunteneet toisensa lapsesta asti ja niin täysin erilaisia kuin he ovatkin, ilmeistä on, että he ovat varsin kiintyneitä ja lähestulkoon riippuvaisia toisistaan. Suostuminen riippuvuuteen ottaa kuitenkin koville, sillä nuorukaisten elämässä on tapahtunut jotain, joka on johtanut tuohon merkilliseen symbioosiin. Kyseessä on syyn ja seurauksen laki, jolla nämä kertomuksen henkilöt joko perustelevat kohtalon käänteitä tai jonka merkityksen he kokonaan kieltävät. He ovat kehittäneet siitä oikein keskinäisen leikin. Onko sattumaa ylipäätään ja mikä on ns. vapaan tahdon osuus ihmisen valinnoissa?



***



Jos pohdinnat ovatkin osin syvällisiä, ne ovat myös paljolti kvasisyvällisiä, keino provosoida toinen väittelyyn. Erityisen hilpeäksi dialogi muuttuu silloin, kun paikalla on kolmas henkilö, jolla on täysi työ päästä perille jutustelun sisäänlämpiävyydestä. Tarinan nuori nainen kokee kuitenkin hänelle tarjoutuvan tilanteen vetovoimaiseksi, ja hänestä tulee eräänlainen ukkosenjohdatin.

Hyvässä näytelmässä on aina solmukohtansa, niin tässäkin, eivätkä salaisuudet ihan ilma kipua selviä, mutta kokonaisuudessaan Dynamiittisirussa on samanlaista houkuttavuutta kuin uudenvuoden ilotulitteissa tai vuoristoradassa. Leikin helmuksissa on vaaran ja vauhdin reunus.



***



Jouko Klemettilän Anthonyn lapsenomaisuus, ilmeikkyys, kepeys ja kipeys ovat vastaansanomattoman taidokasta tulkintaa, ja hänen sekä Eppu Salmisen yhteen pelaaminen saumatonta ja nautittavaa. Salmisen Lucienissä on keskittynyttä salaperäistä voimaa, jota voisi sanoa vaikka hillityksi alkuvoimaksi. Rippusen purppuranhohtoa tuo tähän maalaukseen Merja Pietilä iloisena ja empaattisena Madeleinena.

Jyrki Sepän lavastus kutsuu taikapiiriin, johon uskoisin eritoten nuoren katsojakunnan hakeutuvan. Yksistään tulikärpästen tanssi on jo näkemisen arvoinen…