Arvio: Tiny Dynamite – Dynamiittisiru
Välkky ja Pölkky kesälaitumella
Pasilan brittiuutuus on pieni ja kaunis runoelma rohkeudesta
Abi Morgan: Dynamiittisiru. Helsingin kaupunginteatteri, studio Pasila. Suomennos Anna-Elina Lyytikäinen ja Heli Kivimäki, ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen, lavastus ja puvut Jyrki Seppä, valot Teppo Saarinen, musiikki ja ääni Ari-Pekka Saarikko ja Petri Lapintie. Rooleissa Jouko Klemettilä, Eppu Salminen ja Merja Pietilä.
Abi Morganin Dynamiittisiru on näytelmä kahdesta miehestä, jotka ovat tunteneet toisensa aina. Toista miehistä on iskenyt salama kuusivuotiaana, toinen uskoo säästyneensä elämässään iskuitta. Miehet ovat toisilleen Rujomies ja Ujomies.
Rujo on alkoholisoitunut marginaali-ihminen, ujo opettaa yrityksille riskienhallintaa.
Joka kesä miehet viettävät yhteistä lomaa ujon miehen eri puolilta maata vuokraamissa mökeissä.
Näytelmän kuvaaman kahden kesäisen viikon aikana miesten elämään tunkeutuu nainen: vuoroin sillalta hyppäävä rakastettu ja vuoroin pimeässä liftaava tuntematon. Toinen hahmoista viittaa menneisyyteen, toinen tulevaan. Nykyisyyttä edustaa läheisen ravintolan mutkaton aputyttö, joka tuo perille miesten tilaamat ruokatavarat.
Abi Morgan kuuluu samaan brittidramaatikkojen sukupolveen kuin Kom-teatterin Alastonkuvista ajankohtainen Mark Ravenhill tai Kansallisteatterissa kolmisen vuotta sitten nähdyn Passing Places näytelmän kirjoittaja Stephen Greenhorn. Dynamiittisiru muistuttaa tavallaan hyvin paljon Greenhornin näytelmää, jossa kaksi miestä ajelevat surffilauta auton katolla ympäri Skotlantia ronskin liftaritytön kanssa.
Morgan kirjoittaa huomattavasti Greenhornia keskitetymmin. Mielenmaisemat sekä muistikuvien villin runollinen liike korvaavat miehisen roadmovie-rakenteen. Morgan tehostaa kuulasta tarinaansa magialla, joka on katsojan kannalta riemastuttavasti nimenomaan teatterin magiaa.
Anna-Elina Lyytikäisen kepeän ilmavassa ohjauksessa huvilan tuolit tanssivat ja eväsleivät sinkoutuvat syöjien kädestä taivaisiin. Lyytikäinen ei ole lähtenyt ratkaisemaan näytelmää liian pitkälle mihinkään suuntaan, vaan on luottanut sen katkelmalliseen leikkisyyteen.
Tekstin parissa selvästi viihtyvien näyttelijöiden myötä Jyrki Sepän lavastama haalean paljas näyttämö muuttuu autereisen viihtyisäksi paikaksi, jonka harsoseinät antavat tilaa myös näytelmän taianomaisuudelle.
Eppu Salmisen Ujo ja Jouko Klemettilän Rujo tuovat mieleen Asko Sarkolan ja Esko Salmisen hahmot Coline Serreaun näytelmässä Välkky ja Pölkky. Tarinan realistinen pohja tuo Morganin henkilöt kuitenkin huomattavasti lähemmäs suomalaista yleisöä ja perusasetelmaltaan näytelmä varmasti kiinnostaa erityisesti nuorisoa.
Klemettilä on vaikuttava tahdottomaksi poljettuna mutta vallattomaan hengenlentoon vapautuvana sottapyttynä. Eppu Salmisen tärkeily sliipattuna menestyjänä on pirullisen tunnistettavaa, samoin ujon miehen haavoittuvuus elämän ensimmäisen todellisen riskin edessä.
Näyttelijöiden yhteistyö on vaivatonta. Hahmot ovat ulkoisesti toistensa ääripäitä, mutta miesten välistä sidosta ei epäile hetkeäkään. Merja Pietilä näyttelee valloittavan tarkasti naista, tai naisia, joita kaikkia yhdistää vino nenä ja hassu tukka.
Dynamiittisiru on pieni suuri näytelmä rohkeudesta – ja aika lailla myös rakkaudesta.