Arvio: Tiny Dynamite – Dynamiittisiru
Rujon ja ujon mystinen retki
Nuorten englantilaisdramaatikkojen näytelmiä tuntuu tipahtelevan runsaasti näyttämöillemme. Yhteistä niille kaikille on jonkinlainen tämän ajan täsmätutkailu. Sirpaleisen maailman lapset kulkevat epävarmoina ja kysyvinä elämäänsä peilaillen.
Abi Morganin Dynamiittisiru Teatteristudio Pasilassa vie katsojan osin mystiseenkin maailmaan. Sen voi nähdä epävarman tilan symbolisena kuvauksena tai julman todellisuuden rinnalla sykkivän sadun kaipuuna.
Pääosissa ovat rujo ja ujo mies, joilla on yhteinen lapsuuden historia. Rujoon Anthonyyn on kuusivuotiaana iskenyt salama, ja tuo tapahtuma lyö leimaansa kaikkeen mitä tapahtuu.
Molemmat kaverukset etsivät sanomalehtien sivuilta vastaavanlaisia kummallisia sattumuksia, joissa jokin sattumanvarainen asia on johtanut toiseen ja se kenties vielä kolmanteen jne. Syyn ja seurauksen problematiikkaa tutkaillaan niin tekstissä kuin näyttämöllisissä ratkaisuissakin.
Anthony on vajonnut alas katuojiin ja jättäytynyt elämän vietäväksi. Ujo Lucien on edennyt urallaan, mutta henkilökohtaisen elämän palaset eivät ole loksahtaneet paikalleen.
Lucien vie joka kesä Anthonyn jonnekin maaseudulle, pukee tämän puhtaisiin ja syöttää kunnolla. Siellä näytelmän aikaa nytkin vietetään.
Tarkoitus on nauttia rauhallisesta ilmapiiristä ja elää pieni pala menneisyyttä, lapsuutta. Mukaan tunkee kuitenkin ikävä muisto, jota kumpikin haluaa paeta. Tuon muiston syy nousee paikallisen nuoren naisen hahmossa kysymysmerkkinä pintaan.
Madeleine tuo päivittäin ruokaa miehille. Vähitellen hän ystävystyy kummankin kanssa. Aikaa vietetään uiden ja keskustellen.
Ympärillä tapahtuu kummallisia asioita. Astiat kaatuilevat itsestään, tuolit tanssivat ilmassa ja voileivät lentävät. Mystisyyttä ei liiemmin pyritä selittämään, sitä vain kummastellaan.
Anna-Elina Lyytikäisen ohjausjälki jättää paljon katsojan tulkinnan varaan.
Yhdessä Jyrki Sepän eteerisenoloisen lavastuksen kanssa kokonaisuus tihkuu purkautumattomia jännitteitä. Näyttämöllä sataa ja kipinöi, siellä parveilevat tulikärpäset ja mehiläiset. Luonto ottaa tekstin rinnalla vahvan otteen. Ihmisellä ei ole vastausta kaikkeen.
Tarkkaa näyttämötyöskentelyä
Jouko Klemettilä on salaman lyömänä miehenä avoimen kysyvä ja kyseenalaistava. Ilmaisussa on raikasta lapsekkuutta, jonka läpi kuultaa aikuisuuden aihio. Klemettilä venyy upeasti synkkien hetkien yli kohti uutta mahdollisuutta. Hänen peloton otteensa aukaisee ujon kaverin sisäänpäinkääntyneisyyttä.
Eppu Salmisen ujo Lucien on tarkka työ. Hermostuneisuuden ja kiivauden läpi pusketaan uraohjuksen voimalla, mutta pinnalla helmeilee sittenkin pienen pojan pelokkuus.
Merja Pietilän Madeleine repii mystisyyden verkkoa rikki toteamalla vain, että paikkakunnalla on outoja sähköisiä ilmiöitä.
Koko roolityö asettuu samankaltaiseen suorasukaiseen ja kursailemattomaan muottiin. Maalaistytöt eivät ihmettele. Pietilä saa esittää myös kahta muuta repliikitöntä naishahmoa miesten menneisyydessä. Ne ovat hiljaisia ja hidastettuja kuvia näyttämöllä.
Näytelmä alkaa Lucienin kertomuksella kahdesta pojasta, rujosta ja ujosta, ja samaan kerrontaan se myös päättyy. Roolihenkilö siis kertoo tavallaan omaa tarinaansa. Se saattaa olla yksi elämäkerrallinen valinta. Katsoja voi luoda näkemänsä perusteella toisenlaisia tarinoita.
Abi Morgan: Tiny Dynamite – Dynamiittisiru. Suomennos: Anna-Elina Lyytikäinen ja Heli Kivimäki. Ohjaus: Anna-Elina Lyytikäinen. Lavastus ja puvut: Jyrki Seppä. Valosuunnittelu: Teppo Saarinen. Äänisuunnittelu: Ari-Pekka Saarikko. Musiikki: Petri Lapintie ja Ari-Pekka Saarikko. Rooleissa: Jouko Klemettilä, Eppu Salminen ja Merja Pietilä. Suomen kantaesitys Helsingin Kaupungin Teatterin Teatteristudio Pasilassa 28.3.2003.