Saavutettavuustyökalut

Arvio: Munaako herra ministeri

Hannu Harju – Helsingin Sanomat – 19.8.2000

Tyhjänpäiväistä, mutta niin sujuvaa

Ray Cooneyn kepeä ministerifarssi naurattaa teknisellä osaamisella

Ray Cooney: Munaako herra ministeri. Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö. Suomennos Pentti Järvinen. Ohjaus Neil Hardwick.
Lavastus Hannu Lindholm. Puvut Maija Pekkanen. Rooleissa Esko Roine, Asko Sarkola, Mari Vainio, Eppu Salminen/Jyrki Mänttäri,
Miitta Sorvali/Minna Hokkanen, Heidi Herala/Teija Auvinen, Antti Litja, Seppo Maijala/Antti Seppä, Maria Aro/Petriikka Pohjanheimo,
Mika Nuojua/Valtteri Tuominen.


Farssit esittävät ihmisen katsojaa alhaisempana ja tyhmempänä. Toisen ihmisen onnettomuudelle nauramisesta ei kuitenkaan tarvitse
tuntea huonoa omaatuntoa, sillä farssissa kaikki kääntyy lopuksi yleensä parhain päin.

   

Ray Cooney on tämänhetkisen brittifarssin kultajyvä. Hänen menestyneintä näytelmäänsä Out of Order (1990) on Suomessa esitetty
useissa teattereissa. Nyt siitä on nähtävissä Helsingin kaupunginteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotanto,
jossa päärooleja esittävät molempien talojen näyttelijä-johtajat Asko Sarkola ja Esko Roine.

   

Out of Order kulkee
Pentti Järvisen uutena suomennoksena nimellä Munaako herra ministeri eli Poliittinen pyttipannu.

   

Ja tietysti ministeri munaa. Esko Roineen kokoomusministeri Viljanen munaa isosti lintsatessaan opposition kyselytunnilta.
Ministeri on samaan aikaan hotellihuoneessa keskustan eduskuntaryhmän kurvikkaan sihteerin kanssa. Kaikki menee luonnollisesti
pieleen. Ja sitten vielä enemmän pieleen.

   

Cooneyn farssi
mukailee vanhentunutta käsitystä poliitikkojen kaksinaamaisuudesta ja valtaeliitin dekadenttiudesta. Näytelmän ihmiset hylkäävät
kaiken yhteiskunnallisen ja henkilökohtaisen moraalin joutuessaan viettiensä valtaan.

   

Suomalaisittain asia ei ole niin ajankohtainen kuin Englannissa, jonka parlamentista putkahtelee skandaaleja lähes kuukausittain.
Briteillä on poliitikkojen alhaisuudelle jo termikin, sleaze.

   

Järvisen käännöksessä ja Neil Hardwickin ohjauksessa farssi on sijoitettu Suomeen. Etenkin alkupuolella puheissa vilisee osuvia
heittoja suomalaiseen päivänpolitiikkaan. Farssin jännitys nousee siitä, saavatko vaimo ja tiedotusvälineet ministerin kiinni
housut kintuissa harrastamassa puoluerajat ylittävää suhdetta.

   

Mitä pidemmälle
farssi etenee, sitä tärkeämmäksi tulee ovissa juoksentelu, ikkunasta kiipeily ja kaappiin piiloutuminen. Etenkin kaappia
harrastetaan: juuri kun katsoja uskoo, etteivät roolihenkilöt enää sinne piiloudu, he piiloutuvat sinne vielä kaksikymmentä
kertaa.

   

Farssi sisältää muitakin lajinsa vakiovarusteita: naiset ovat vähäpukeisia silloinkin kun siihen ei ole mitään syytä ja miesten
mahdolliselle homoseksuaalisuudelle nauretaan. Mari Vainion esittämä eduskuntaryhmän sihteeri on ammattiinsa nähden uskomaton
bimbo.

   

Viime vuonna
kaupunginteatteri esitti Välkkyä ja Pölkkyä. Cooneyn farssin nimi voisi yhtä hyvin olla Sutki ja Nyhverö. Esko Roineen ministeri
on liukas kuin ankerias, valheiden ammattilainen. Asko Sarkola on hänen poliittinen sihteerinsä, nynny ja ujo aikamiespoika,
jonka epäonni on joutua pelastamaan ministeri.

   

Asko Sarkola ja Esko Roine ovat ammattimiehiä, suomalaisen farssitaitureita. Ja hehän hoitavat roolinsa taiten. Se on tarpeen,
sillä jos esityksessä näyteltäisiin vähänkin huonommin, näytelmän pohjimmainen tyhjänpäiväisyys paistaisi läpi kuin kuuma
kesäaurinko.

   

Katsoja huomaa nauttivansa
jopa molempien koomikoiden tutuista maneereista – lue hyväksi havaituista komedianäyttelemisen aakkosista – mutta ilahtuu
toden teolla, kun molemmat näyttävät uusiakin kikkoja.

   

Tehtävänsä tasalla on myös muu työryhmä, Antti Litja rasittavana palvelijana, Seppo Maijala yrmeänä hotellinjohtajana, Mika
Nuojua notkeana ”ruumiina” ja Heidi Herala paksulasisena sairaanhoitajana. Ylienerginen Eppu Salminen putosi ensi-illassa
kerran katsomon puolelle.

   

Repliikkien ajoitukset ja farssimaisen selkeä ele- ja ilmekieli toimii etenkin näytelmän keskivaiheilla. Alkupuoli on jäykähkö.
Keskiosassa farssikone löytää rasvansa, jonka se taas hukkaa loppupuolen vähän jahkaavassa selvitysosassa. Repliikit takeltelevat
ja niihin eksyy turhaa täytettä. Mutta on helppo uskoa, että ohjaaja Neil Hardwickin tahdittamat ajoitukset, punch linet ja
killerit asettuvat yleisökontaktin myötä kohdalleen.

   

Pohjimmiltaan
Ray Cooney on bulevarditeatteria kevyimmillään. Farssi kaipaa ohjelmistossa rinnalleen vähän tuhdimpaa teatteria, jota jotkut
taiteeksikin kutsuvat.

   

Teatterinjohtaja Asko Sarkola on laajentanut Lilla teaternissa oppimaansa kolmijakoa farssi-musiikkinäytelmä-vakava draama
kaupunginteatterin mittoihin. Vakavasti otettava ja katsojan oivallusta ja älyä stimuloiva draama on jäänyt parina viime vuotena
kaupunginteatterissa vähemmälle huomiolle.

   

Esko Roine kertoikin yhdeksi yhteistuotannon motiiviksi sen, että yhden esityksen menoilla saadaan kahden esityksen tuotot.
Olkoon tästä ajattelusta iloa myös teatteritaiteen ystäville.