Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Munaako herra ministeri

Outi Lahtinen – Turun Sanomat – 20.8.2000

Ministerin munauksista hupia kansalle


Helsingin kaupunginteatteri ja Tampereen Työväen Teatteri ovat pistäneet teatterinjohtajansa yhteen ja saattaneet yhteisproduktiona molempien päänäyttämöillä nähtäväksi brittifarssin takuunimen Ray Cooneyn poliittisen hupailun Munaako herra ministeri eli Poliittinen pyttipannu.
   Teos ei ole suomalaisnäyttämöillä ensi kertaa. Sitä on aiemmin esitetty nimillä Valheessa vara parempi, Hulvaton hotelli ja Säpinää seurahuoneella. Suomalaisen kantaesityksensä se sai Svenska Teaternissa nimellä Lögner, lik och lust jo 1991.
   Näytelmä on kuitenkin helposti ajankohtaistuvaa ja paikallistuvaa ikuisuustavaraa. Se toimii kuin harjoituskirjan täydennystehtävä: vaihdetaan vain tekstissä vilisevien poliittisten toimijoiden nimet ja tapahtumahotellin nimi esityskaupungin mukaiseksi, näytelmässä sähläävien henkilöiden puoluekannat ovat niinikään notkeasti vaihdettavissa. Näpsäkkä konsepti. Helsingin kaupunginteatterissa töpeksii kokoomusministeri.
   Mitään poliittista tai varsinkaan yhteiskunnallista ei tässä pyttipannussa kuitenkaan ole, sillä politiikka edustaa näytelmässä vain sitä viitekehystä, jossa toimivat ihmiset ovat kansan silmätikkuina niin, että heidän horjahdellessaan itse kaivamansa kuopan reunalla voidaan katsomossa olla vilpittömän vahingoniloisia.
   Perusdemokraattisessa Suomessa, jossa kaksinaismoralismilla ei ole ihan niin syviä ja reheviä juuria kuin Englannissa, ministeritason seksiskandaalilla ei ole yhtä vahvaa kutituspotentiaalia sinänsä. (Ehkä koska meillä ei todellisuudessa vielä ole sellaista nähty, liekö sitten poliitikkojen kunnollisuutta vaiko keltaisen lehdistön löperyyttä.) Siispä huolimatta paikallis- ja ajankohtaissovituksesta ylikansallinen sapluuna paistaa läpi, ja tiedän nauravani jollekin, joka tosiasiassa on hauskaa pikemminkin jonkun toisen mielestä.

Teatterinjohtajat
herkuttelemassa

   Ray Cooneyn farssi palvelee kuitenkin tarkoitustaan tärkeimmässä eli tarjoamalla Asko Sarkolalle ja Esko Roineelle roolit, joissa herkutella molempien ilmeisesti omimmalla ja eniten nautintoa tuottavimmalla alueella – yhdessä näyttelijäntekniikan kuninkuuslajeista, siis farssinäyttelemisessä.
   Esko Roine onnistuu olemaan tasaisesti lievän äreä, täysin egoistinen omanvoiton tavoittelija, joka armotta käyttää hyväkseen lähellään pyörivien ihmisten elämät vetämättä rajaa työn ja yksityisen välille. Ja kaikki tämä ilman omantunnon värähdystäkään. Roineen huulilla ministeri Viljanen valehtelee ilman, että kasvoilla kertaakaan vilahtaa mitään harkintaan viittaavaa. Jutut vain juoksevat ulos täydellisellä vaivattomuudella ja tilanteeseen istuvalla rytmillä.
   Asko Sarkola edellisen poliittisena sihteerinä saa ja käyttää roolissa kaikki kutkuttavat maneerinsa, joita ei väsy katselemaan. Pökkelö koikkelehdinta, hömelön viaton tyhjä katse ja puheen tiukkaan tempoon helpotusta tuova hengen haukkominen pitävät komiikan käynnissä tehokkaammin kuin itse teksti. Teatterinjohtajilla on taito tehdä epäuskottavista tilanteista uskottavia komiikan lakien mukaan, eivätkä he kaipaa sujuvuuden jarruksi turhia luonneanalyysejä.

Liikaa
toden hakua

   Muutama siru Neil Hardwickin muuten kuin itsestään rullaavaksi ohjaamassa koneessa hiertää hieman.
   Keskustan eduskuntaryhmän sihteeriä näyttelevän Mari Vainion tehtävä näyttämöllä keskittyy paljolti rintamasuunnan oikein kohdistamiseen, mikä tietysti onkin olennainen tekijä esityksessä. Johdonmukaisuuteen pyrkiminen bimboluonteen kuvauksessa verottaa kuitenkin liikaa koomisen rytmin iskevyydeltä, eikä Vainion pääse täysillä herkuttelemaan omilla osumillaan.
   Mustasukkaista avomiestä esittävä Eppu Salminen taas petaa työnsä vahvasti tunnetilaiselle pohjalle, mikä syntyy lipsahdus tyylilajiin. Kaltaiseni empaattisen ihmisen kun on vaikea antautua vahingonilolle, kun raivo ja epätoivo esitetään noinkin todentuntuisesti.
   Miitta Sorvalin ja Heidi Heralan esiintymisessä harmittaa oikeastaan vain se, että heidät on kirjoitettu sisään niin myöhäisessä vaiheessa. Rouvien komiikkaa nauttisi mielellään pitempäänkin. Loppukiihdytyksen ollessa käynnissä ministerin rouvan ja vanhapiikahoitsun touhuihin on kuitenkin tarttunut turhaa hätäilyn makua, ja Sorvalin repliikeistä suuri osa kohdistuu näyttämö rampin suuntaisesti ja jää siis ainakin toisen laidan katsojilta täysin ulottumattomiin.
   Entä jos saisi toivoa: kotimaista komedia- ja farssituotantoa teattereiden ja näytelmäkirjailijoiden pitkäjänteisellä ja paneutuvalla yhteistyöllä, niin ettei paikallisvärin tarjoaminen enää tarkoittaisi värityskirjaa ja tussisarjaa samassa paketissa.

OUTI LAHTINEN
   
   
   
Ray Cooney: Munaako herra ministeri eli poliittinen pyttipannu, suomennos Pentti Järvinen, ohjaus Neil Hardwick, lavastus Hannu Lindholm, puvut Maija Pekkanen, dramaturgi Annikki Ellonen. Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterissa 17.8.2000 ja Tampereen Työväen Teatterissa 2.11.2000.