Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Mulle kaikki heti

Matti Saarela – Etelä-Saimaa – 11.12.2004










Kun elämän tarkoitus on ikävän karkotus
[Kuva]



Vitsejä taivaasta: Ulla
Tapaninen ja muut kaupunginteatterin näyttelijät jaksavat yhä painaa
täysillä elokuussa kantaesitetyn vitsimaratonin, jolla on myös
tuoreustakuu.

Hauskuus ei tipahda
taivaasta. Ei ainakaan pohjoisessa maassa, jonka on ihmiset ovat
asiallisia ja ikäviä kuin eteisen kuramatolle postiluukusta aamutuimaan
tupsahtelevat Helsingin Sanomat.

Hauskan tekeminen on rankaa duunia, jossa ohjaajan, käsikirjoittajan ja
näyttelijöiden ammattitaito punnitaan. Hauskan tekeminen on siis aivan eri
asia kuin hauskan pitäminen.

Mulle kaikki heti revyyn käsikirjoittajina on häärinyt teräviä
tyyppejä, puolitusinaa oikeita älypäitä. Tämä näkyy mainiosti esimerkiksi
kohtauksessa, jossa kauneuskirurgin asiakkaat hakeutuvat
päänvaihtoleikkaukseen.

Tosin paljon useammin vitsin kärki leikkaa sitä toista päätä. Jutut
ovat ihan kirjaimellisesti suoraan hanurista.

Pieruhuumorilla on kuitenkin oma paikkansa jopa vakavasti otettavassa
filosofisessa pohdiskelussa. Ihminen on myös ainetta, ja Suomessa asia
kiteytetään sanomalla, että paha henki ei pysy hyvässä ihmisessä.



Sananvapauden
jumalatar

Koko juttu alkaa kohtauksella,
jossa näyttämölle laskeutuu yläilmoista sanomalehtikoju. Samaa punaista
lankaa juoksutetaan läpi koko esityksen. Kaikki tutut ovat mukana
Pihtiputaan mummosta lähtien.

Ihan oikea kaupunki on yhä sanomalehden näköinen, tai päinvastoin.
Televisio kuuluu maalaisille, mitä Hardwickin upeat televisiosarjat Tankki
täyteen ja Reinikainen yhä, vuosikymmeniä valmistumisensa jälkeen,
todistavat.

Käsikirjoitus on tiimityötä. Se näkyy epätasaisuutena. Kaikki sketsit
eivät ole yhtä hyviä. Ne kaikkein törkeimmät ja sovinistisimmat herjat
ovat varmasti lähteneet kirjoittajaryhmän naisten Outi Popin ja
Tiina Lepistön aivoituksista.

Revyyn nimi kuvaa hyvin tämän päivän ihmistä. Se on ajankuva yhdessä
virkkeessä. Eikä katsojankaan ahneudella ole tietenkään mitään rajaa.
Vielä enemmän ja vielä hauskempaa pitäisi saada.

Jossain Amerikassa tällainen tiimityö tietysti osataan paremmin. Mutta
olisiko Helsingin kaupunginteatterin esitys rasvaimun, naaman kiristyksen
ja nenän suoristamisen jälkeen enää revyy meistä suomalaisista? Epäilen.

Samasta syystä Hardwickin ohjauksessaan käyttämät ajoitukset eivät ole
ehkä aivan oikeaoppisia – ne ovat sitä suomalaisella tavalla.



Vahvuuksia vaikka
kuinka paljon

Ralf Forsströmin
lavastus on toimiva, suorastaan nerokas. Ruokolahden Teatterilaiva
tekijöiden kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa tätä esitystä.
Hardwickin ja Forssrömin ratkaisuista saa hyvää oppia vastaisen varalle.

Iiro Rantalan johtama orkesteri ja loistavat tanssijat ovat myös
esityksen vahvuuksia. Nigel Charnockin koreografia on älyllisesti
haastava ja hieno.

Tampereen Työväen Teatterin johtajana siviilissä puurtava Esko
Roine
täytti juuri 60 vuotta. Ikävuodet eivät ainakaan näyttämöllä
paina. Roine on ensiluokkainen koomikko, joka sai ansioistaan toisen
luokan vapaudenristin. Turhaa hän ei ristiään kanna.

Esityksen parhaat hetket koettiin, kun Pekka Huotari näytteli
helsinkiläisille varmaan liiankin tuttua hahmoa, viina- ja
pilleritokkurassa omaa oloaan kassajonossa kommentoivaa hörhöä. Huotari
veti esityksen siitä toisesta maailmasta, mediatodellisuuden sfääreistä
tavallisten ihmisten ja tavallisen arjen tasolle.

Riitta Havukainen, Maija Kalaoja ja Ulla Tapaninen
laulavat upeasti, mutta tunteellisten laulujen siirappiset sanat ovat
syvältä. Olen kuitenkin varma, että tämäkin on harkittu juttu. Suomessa
tunteellisuus ja tyhmyys nähdään yhä saman kolikon kahtena eri puolena.

Euroviisuja ja muita biisejä sanoittavien riiminikkareiden ponnistelut
eivät ole valuneet hukkaan. Tulos on aina sama, nolla pistettä
euroviisujen loppukilpailunsa. Neil Hardwickille ja kaupunginteatterin
poppoolle antaisin vähintä yhdeksän ja puoli pojoa.