Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Puntilan isäntä ja hänen renkinsä Matti

Jukka Kajava – Helsingin Sanomat – 17.3.2001


Bertolt Brecht hauskuttaa uudella vuosituhannella



Esko Salminen on Puntilan isäntänä syötävän herkullinen



Bertolt Brecht, Hella Wuolijoki: Puntilan isäntä ja hänen renkinsä Matti. Helsingin Kaupunginteatteri, suuri näyttämö. Suomennos Elvi Sinervo, suomennoksen tarkistus, tekstit ja laulut Liisa Ryömä, ohjaus Kurt Nuotio, musiikki Jukka Linkola, lavastus Hannu Lindholm, puvut Maija Pekkanen, valot Kari Leppälä, ääni Mauri Siirala ja Antero Mansikka. Rooleissa mm. Esko Salminen, Marika Parkkomäki, Martti Suosalo, Jouko Klemettilä, Markku Huhtamo, Seppo Maijala, Heidi Herala, Pekka Huotari, Eija Vilpas, Ulla Tapaninen, Riitta Havukainen, Aino Seppo ja Matti Olavi Ranin.


Pitihän se ymmärtää, että jonain kauniina päivänä tulee myös Esko Salmisen vuoro kiivetä Hattelmalan harjulle suvisen Hämeen suloisuutta ylistämään, lehmiään, metsiään ja muuta omistamaansa laskemaan.

   

Nyt se päivä on tullut. Roolihahmonsa humalan punaama Esko Salminen täyttää Helsingin Kaupunginteatterin Puntilan nykyversiossa kaikki odotukset reunasta reunaan. Hän tekee mahti-isäntäänsä niin ruhtinaan ylevyydellä ja oveluudella kuin kansanmiehen lupsakkuudellakin.

   



Esko Salmisen


näyttelemänä Puntila on jopa siinä määrin syötävää herkkua, että kaikki kelpaa. Myös selvin päin luokkatietoisesta ahnaasta kapitalistista, palkollistensa sortajasta ja oman perheensä tyrannista on pakko pitää juuri siksi, että tuonkin kaistan esittää juuri Esko Salminen.

   

Sellainen näyttelijä hän on, iso mies täynnä ketteryyttä, energiaa, hulvattomuutta, charmia ja ehdotonta ammattitaitoa. Kaikki tämä on myös käytössä ja näytillä Kurt Nuotion ohjaamassa Brecht-Wuolijoen Puntilan isäntä ja hänen renkinsä Matti -esityksessä.

   



Eikö sitten jotain


lennä juuri Brechtin panokseen liittyvästä kriittisestä luokkatietoisuudesta tällä tavoin pesuveden myötä ikkunasta ulos?

   

Kyllä lentää, jotain, muttei kaikki. Ratkaisevaa on, että Martti Suosalo tuo esitykseen Matin roolissaan toimivaa ja täysin veroista vastavoimaa joviaalin Salmisen koko sylin mittaiselle maailman syleilylle. Suosalon sarkastiset naurahdukset, terävinä putoavat repliikit, olemuksen itsetietoinen eristyneisyys vievät etevästi itse aihetta eteenpäin.

   

Suosalo teroittaa sitä, mitä Salminen höylää. Suosalon ansiosta Helsingin Kaupunginteatterin Puntila ei ole yhden miehen show, vaikkakin hivenen sinne päin kallellaan. Näiden kahden hallittu yhteistyö kuitenkin ratkaisee.

   



En aio erehtyä


muistelemaan, mitä tämä kaikki oli silloin, kun brechtiläisyys viimeksi valtasi sankkojen salojen teatterimaata. Kuuluihan silloiseen maihinnousuun myös paljon kuivakkaa ortodoksiaa, josta onkin aika päästä eroon.

   

Sen verran ja kylläkin hieman mietteliäin mielin voin kuitenkin todeta, että uudella vuosituhannella kaikki on toisin, myös Puntila toista maata suuren ja ilmeisen mediatietoisen teatteritapahtuman kuolaimissa.

   

Tapahtumasta nimittäin oli jo ensi-illassa kysymys ja teatterissa harvemmin nähtyjen julkkisten määrä huomattava. Ei toki haittaa. Hyvä, kun kaikki käyvät teatterissa.

   

En myöskään usko, että Kurt Nuotion ohjaus jollain erityisellä ahneudella pyrki palvelemaan helposti nieltävien nautintojen jumalaa, mutta siitäkin, eräänlaisista viihdeareenan velvoitteista, loppujen lopuksi oli kysymys.

   



Kurt Nuotion


Puntila on kuin suuri suomalainen suvijuhla lavastaja Hannu Lindholmin loihtimaa perunapeltoja, koivuja, järviä ja iltaruskoa kajastavaa lavastusta myöten. Unohtamatta Maija Pekkasen suunnittelemiin pukuihin löytynyttä helmojen kevyttä heiluntaa.

   

Ironinen ja groteskikin ovat tässä tulkinnassa joka tapauksessa myös kaunista. Silmä lepää.

   

Lepää myös korva. Jukka Linkola on säveltänyt Puntilaan hivelevien melodioiden suloutta, vailla kaikkea Brecht-traditioon kuuluvaa määräävyyttä, kansanmusiikin assosiaatioin, Metrotyttöjä unohtamatta.

   

Musiikki myös toteutuu miltei kuin kuoliniskuna kaikelle entiselle hienosti soittavan ja erinomaisen näyttävän naisorkesterin huomassa sekä hallituin yhteislauluin.

   



Siis paljon


uutta musiikkia? Kyllä ja kosolti muutakin kunnon iltamiin kuuluvaa: tanssia, viinan juontia, humalahuumoria, tyttöjen ja poikien kisailua sekä asiaan kuuluva näytelmä, siis se Brechtin ja Wuolijoen Puntila.

   

Juuri Puntilan toteuttajana Kaupunginteatterin makea ylöspano on alkuun enemmän kuin vaikeuksissa. Ensi hetkien humalavitsit eivät kanna, ovat laakeassa tilassa ja jopa Esko Salmisenkin tekeminä kliseistä näperrystä. Itse näytelmä ei lähde liikkeelle, ei sitten millään. Musiikilliset lavennuksetkaan eivät ainakaan auta, vievät pikemminkin tukkijokimaiseen suuntaan.

   

Ollaan hetki puskateatterin liepeillä.

   



On kuitenkin ilo


todeta, että kun esitys silloin ja tällöin ja jälkipuolellaan tositoimin lähtee tulkitsemaan itse tekstiä, kokonaisuus kirkastuu väitteleväksi, jos kohta hieman itsestään selvästi väitteleväksi kunnon teatteriksi.

   

Puntila on tyyppien ja karikatyyrien draama. Tästä osastosta Kurt Nuotio ja hänen näyttelijänsä selviävät suorastaan loistokkaasti.

   



Aivan ihana


olisi esimerkiksi Marika Parkkomäen Eeva, jos näyttelijä ei huutaisi roolissaan aivan yhtä paljon kuin ensi-illassa.

   

Joka tapauksessa Marika Parkkomäki on Puntilan tytär viimeistä myöten, ihana viettelijätär, mutta myös kopea komentaja ja mielestäni loppuvaiheiden tappiota myöntäessään koskettava nykyihminenkin.

   

Teatteriherkusta käy myös Jouko Klemettilän näyttelemä diplomaatti, Eevan sulhaskandidaatti, kaameudessaan täydellinen. Sitä on myös Heidi Heralan jazzahtava ruustinna ikuisine sieniresepteineen, lumoavan hirmuinen pyllistelijä.

   



Markku Huhtamo


ja etenkin Seppo Maijala revittelevät herrahahmojaan estottomasti ja tietenkin myös Eija Vilpas, Ulla Tapaninen sekä Riitta Havukainen Puntilan iki-ihania kihlattuja.

   

Pekka Huotari on punikki-Surkkalana, vaitonaisena sorrettuna, vakaa jäärä, Aino Seppo Fiinana, Puntilan valtioviisaana palvelijattarena tarkkojen havaintojen näyttelijä ja Matti Olavi Ranin keuhkotautisena vakuuttava rykijä.

   

Mikä hauskinta, suuren laitosteatterin näyttelijäkunta, sivustan henkilöitä unohtamatta, näyttää tekevän Puntilaansa riemumielin. Se lupaa uutuudelle pitkää ikää.

   



Esityksen alussa


kuoro vakuuttaa katsojille ironisesti ja näsäviisaasti, mutta loppujen lopuksi jopa todenmukaisesti, että ”me viisautta teille syötä emme”.

   

Sillä tavoin ajat tosiaankin ovat muuttuneet. Uuden vuosituhannen brechtiläisyys on tässä esityksessä upeasti toteutettua, näyttävää ja iloiselle mielelle houkuttavaa teatteriviihdettä.

   

Eli lensikö lapsi sittenkin pesuveden myötä ikkunasta ulos?