Bengt Ahlfors: Kasimir ja Charlie. Suomennos Lasse Pöysti. Helsingin kaupunginteatterin studio Elsa. Ohjaus Bengt Ahlfors,
lavastus Erik Salvensen, puvut Cris af Enehielm, valot Risto Heikkerö, äänet Eradj Nazimov. Rooleissa Lasse Pöysti, Outi Mäenpää
ja Taisto Oksanen.
Bengt Ahlforsin uusi komedia Illusionisterna on saanut Helsingin kaupunginteatterissa siinä määrin tylsän ja ryhdittömän nimen,
että sitä on syytä selventää heti alkuun. Kasimir ja Charlie ei kerro, kuten voisi kuvitella, vihollisvaltioiden salaisten
agenttien kohtaamisesta. Siinä ei seurata myöskään miehen ja koiran yhteistä matkaa.
Näytelmän Kasimir Kant (ent. Jönsson) on 74-vuotias näyttelijä, jonka luokse ilmestyy itseään Charlieksi kutsuva kolmekymppinen
Charlotta Wallgren.
Nainen on nähnyt Kasimirin Kuningas Learina ja tuo tälle luettavaksi kirjoittamansa näytelmän: Kasimir on ainoa ajateltavissa
oleva ehdokas Jumalan keskeiseen rooliin.
Kasimirissa ja Charliessa on keskeisesti kysymys ihastumisesta. Mutta ennen muuta näytelmä käsittelee todellisuuden ja kuvitelmien
vaikeaa, mutta kiehtovaa yhtälöä.
Charlie ihailee Kasimirin taitoa hyödyntää työssään omia syvimpiä tunteitaan, samalla kun korostaa ylpeänä omaa kykyään käsitellä
yleisiä teemoja. Kasimir puolestaan on valmis keskustelemaan ammattinsa teknisistä vaatimuksista.
Kun kaupunginteatterin esitystä tarkastelee Ahlforsin näytelmästä nousevien teemojen kannalta, on sanottava että työryhmä
on ottanut illuusion luomisessa yhden valtavan riskin. Riskin nimi on Lasse Pöysti.
Pöystin ominaispaino näyttelijänä antaa esitykselle sellaisen todellisuuspohjan, että on miltei kohtuutonta pyytää yleisöä
uskomaan Pöystin esittämään keskinkertaiseen näyttelijään. Tämäkö mies on päässyt kiinni päärooleihin vasta 60-vuotiaana,
sitten kun oman sukupolven nerot ovat jo ehtineet polttaa itsensä loppuun?
peiton alla.
Alushoususillaan rötköttelevä Pöysti tekee roolinsa nautiskellen ja esittelee taitojaan lähes ennen näkemättömän riemullisesti.
Pöysti kantaa vastuun esityksen nokkelasta sanailusta myös suomentajana.
Katsojakokemuksen kannalta toinen kiinnostava kysymys liittyy esityspaikkaan.
Nyt ympäristö alleviivaa sitä suomen- ja ruotsinkielisen teatterikulttuurin aika huikeaa eroa, jota Asko Sarkola käsittääkseni
pyrkii omalta osaltaan tasaamaan.
Suomenkielisellä puolella teatteri on ilmiönä varmasti aivan yhtä kerroksellinen, mutta ote siihen on jotenkin suorempi.
Liekö se sitä paljon puhuttua alkukantaisuutta?
Kasimirissa ja Charliessa on pohjana se kultivoitunut teatteria teatterissa asetelma, jolla ruotsinkielinen puoli niin antaumuksella
taituroi, ja jonka juurille, kustavilaiseen aikaan ja Ruotsin hoviin, pääsee kurkistamaan pienellä näyttämöllä parhaillaan
esitettävässä Frej Lindqvistin näytelmässä Armfelt.
draamallinen kaari on näkyvämpi kuin Kasimirin, on se roolina silti ohuempi.
Mäenpää ratkaisee dilemman korostamalla hahmon teatraalisuutta.
Kahden ihmisen kohtaaminen ei tapahdu niinkään henkilö- kuin ammattilaistasolla. Satiiri, jota Ahlfors kohdistaa tiedostaviin
naistaiteilijoihin ja kostotarkoituksessa kirjoitettuihin omaelämäkerrallisiin teoksiin, on herkullista, joskin yksiviivaista.
Oksanen sekä kantaa komeasti koko keskiluokkaisen miehen taakan, että paljastaa sen alta herkän yksilön.
Esitys polkaistaan taitavasti käyntiin farssina. Nauru lämmittää yleisön ja saa hyväksymään tilanteiden ja henkilöhahmojen
perimmäisen kulmikkuuden.
Loppu on Ahlforsilta tuttua lämminhenkistä komediaa. Nauruja ei kalastella, mutta tapahtumat kiertyvät jännittävästi rullalle.
Kirjoittaja on tuntiopettajana ja teatterikriitikkona toimiva filosofian maisteri, joka avustaa jatkossa Helsingin Sanomia.