Arvio: Kuka lohduttaisi Nyytiä?
Nyyti lohduttaa meitä
Helsingin Kaupunginteatteri: Pikku Niin ja Näin Kabaree ja Kuka lohduttaisi
Nyytiä? Dramatisointi: Lena Fridell ja Birgitta Ulfsson, suomennos: Kirsi
Kunnas, ohjaus : Birgitta Ulfsson, lavasteet ja puvut: Ann Granhammer, sävellys:
Erna Tauro, Cajsa ja Niklas Roman, kapellimestari: Lasse Hivi, valot: Mika Ijäs
ja Vesa Ellilä, äänet: Ari-Pekka Saarikko, rooleissa: Reidar Palmgren, Mari
Vainio ja Milka Alhroth.
Tove Janssonin kuvakirja Kuka lohduttaisi Nyytiä? on ihastuttavan
surumielinen kertomus ystävyydestä tai rakkaudesta, arkuudesta ja pelosta, jotka
voi voittaa, kun avaa sydämensä ja löytää ystävän. Se on visuaalisesti
ylivoimainen teos, jossa riittää katsomista ja tutkimista pienelle lukijalle
moneksi toviksi. Ja isolle.
Tästä tarinasta on Birgitta Ulfsson joukkoineen onnistunut luomaan Tove
Janssonin näköisen näytelmän.
Näytelmää edeltää hauska interaktiivinen pikku kabaree, jossa Reidar
Palmgren, Milka Ahlroth ja Mari Vainio esittelevät ja laulavat Erna Tauron
tuttuja Muumi-aiheisia lauluja. Mutta he myös keskustelevat lapsikatsojien
kanssa, panevat itsensä likoon ja improvisoivat lasten juttujen mukaan. He
esittävät yksinkertaisuudessaan nerokkaita, tuttujakin, ”taikatemppuja”.
Tukenaan heillä on kaksi muusikkoa.
Tärkeintä on, että he ovat täysillä tekemässä sitä, mitä tekevät, kysyvät,
kuuntelevat, tulkitsevat ja tarkistavat vielä, että meni oikein.
He onnistuvat vangitsemaan jokaisen katsomossa pienen pienillä
improvisoiduilla kuvaelmilla. Se johtuu näyttelijöiden antaumuksesta ja
ammattitaidosta.
Vanha tuttu Nyyti
Väliaikaa seuraa sitten varsinainen näytelmä arasta Nyytistä. Me teimme näin:
kertasimme edellisenä iltana tarinan tyttäreni kanssa lukemalla kirjan pitkästä
aikaa. Ja nyt se iski ihan uudella tavalla. Kuusivuotiaalle ystävyys, arastelu
ja pelko ovat ajankohtaisia aiheita.
Niinpä tarinaa oli helppo teatterissa seurata. Mutta näytelmä ei edellytä
etukäteistyötä. Se toimii itsekseenkin.
Meillä se toimi niin hyvin, että kirja piti lukea samana ja seuraavanakin
iltana uudelleen.
Yksinäinen Nyyti lähtee yksinäisestä talostaan pelottavia öitä karkuun. Hän
kiertää, kiertää, kiertää maailmaa, tapaa hahmoja, muttei uskalla kääntää heille
kasvojaan eikä varsinkaan avata keskustelua. Lopulta hän löytää pullopostin,
jonka on lähettänyt vielä pelokkaampi ja arempi olento, Tuittu. Nyyti kiinnostuu
eikä vähiten merkitse se, että Tuittu on tyttö. Nyyti lähtee Tuitun
etsintään.
Näyttelijät puhaltavat eloon
Birgitta Ulfsson on ohjannut herkän näkijän Tove Janssonin maailman
kaupunginteatteriin. Lavastaja on kunnioittanut Janssonin kirjan kuvitusta ja
seurannut sitä hyvinkin tarkkaan. Näytelmään kopioituu jopa kuvia suoraan
kirjasta. Myös hahmot on rakennettu seuraten tarkkaan Janssonin ajatusta. Lapsi
tunnistaa kirjan maailman.
Vaikka tämän näyttämöllepanonkin tekijä on paljolti edesmennyt Tove Jansson,
puhaltavat sen henkiin näyttelijät. Reidar Palmgren on koko olemukseltaankin
arka, mutta rohkaistuva pieni Nyyti. Mari Vainio on kertoja, joka muuttuu
Nuuskamuikkusesta Möröksi intensiivisen anteliaasti. Milka Ahlroth on vaisumpi
totisena Tuittuna, repäisevämpi kabareen laulajana.
Ulfsson on ohjannut kekseliään huvittavasti ja Ann Granhammer lavastanut
yksinkertaisuudessaan näyttäviä isoja ja pieniä elementtejä leikkiperäkärrystä
silkkikankaiseen kalaverkkoon. Värimaailma on synkkä, mutta siinä on värikkäitä
pisteitä.
Nyytin tarina ei ole näytelmä vain lapsille. Sen hyväntahtoinen ja lämpöinen
maailma luo aikuisellekin katsojalle elämäniloisen, mutta lohdullisen
rauhallisen mielen. Jos ei saa muuten mentyä katsomaan lastennäytelmää,
kannattaa lainata jostain lapsi teatteriseuraksi.