Arvio: Hairspray
HAIRSPRAY SIHISEE ILOISTA ENERGIAA
Helsingin Kaupunginteatterin tämän syksyn suursatsaus, musikaalikomedia Hairspray sai Euroopan ensi-iltansa viime lauantaina teatterin suurella näyttämöllä. Sitä on etukäteen mainostettu tämän näytäntökauden suurena hittinä ja aika vahvat hittiainekset siinä onkin, sillä harvoin olen nähnyt yleisön osoittavan suosiota seisaallaan musikaalin ensi-illassa.
Kolme vuotta sitten Yhdysvalloissa kantaesitetty musikaali on kahminut jo runsaasti erilaisia palkintoja mm. kahdeksan Tony-palkintoa, joista yksi parhaasta musikaalista. Mark O´Donnellin ja Thomas Mannin käsikirjoittama Hairspray perustuu John Watersin samannimiseen elokuvaan 80-luvun lopulta. Musikaalien tekeminen elokuvien pohjalta on yksi selkeä nykymusikaalien syntytapa.
Toinen tyypillinen piirre on kaiken suuruus, on kyse sitten esiintyjien määrästä, musiikista, lavasteista tai teatteritekniikan hyväksikäytöstä. Musikaaleissa oikeastaan mikään ei ole pientä, eivät tarinan käänteet, eivät tunteet eivätkä henkilöt. Ja jotta näihin suuruuden vaatimuksiin pystytään vastaamaan myös lavalla, täytyy musikaalin tekijöillä olla sekä taitoa, säihkettä että sydäntä. Ja niitä Hairsprayn tekijäryhmältä löytyy. Tosin olen myös aistivinani, että tällä kertaa kaikki tehdään tarinasta lähtien tarkoituksellisesti sen verran yli, että tullaan samalla kutkuttavasti parodioineeksi koko suurmusikaalityyliä.
Taidokkaasti viihteellä
Hairsprayn on toteuttanut jo Miss Saigon –musikaalissa viime vuonna yhdessä työskennellyt kolmikko ruotsalainen ohjaaja Georg Malvius, lavastuksen ja puvut suunnitellut skotlantilainen Ellen Cairns ja koreografian tehnyt virolainen Jüri Nael. Hyvänä lisänä ovat olleet ruotsalainen valosuunnittelija Palle Palmé ja äänisuunnittelija Kirsi Peteri. Eikä tietenkään pidä unohtaa tekstin iskevästi nykypuhekielelle suomentanutta Mikko Koivusaloa.
Musikaalin tapahtumat sijoittuvat vuoden 1962 Baltimoreen Yhdysvaltoihin. Pullukka lukiolaistyttö Tracy Turnblad haaveilee pääsystä paikallisen tv-kanavan suosittuun nuorten tanssiohjelmaan. Yllättäen hän onnistuu siinä ja kohoaa samalla varsinaiseksi teinitähdeksi. Tarmokkaana tyttönä hän haluaa ajaa myös mustien ja valkoisten välistä tasa-arvoa. Ja vaikka välillä paetaan jopa vankilasta rotuerottelumielenosoituksen jälkeen, niin loppu on onnellinen. Tarcy voittaa Miss Hairspray -kisat ja ihastuksensa Link Larkinin sydämen ja rotutasa-arvokin menee pienen askelen eteenpäin.
Musikaalin sadunomaisesti mutkat oikovassa tarinassa on siis myös hiven yhteiskunnallisuutta. Se ajaa omalla tavallaan ihmisten yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa riippumatta minkäänlaisista ulkonäöllisistä eroavaisuuksista, ovat ne sitten ihonvärissä tai kilojen määrissä.
Ennen kaikkea Hairspray on kuitenkin megaluokan show, joka tykittää katsojaa lähes hengästyttävyyteen asti toisiaan nopeasti seuraavilla lyhyillä kohtauksilla ja tanssi- ja laulunumeroilla. Vain pari kertaa Marc Shaimanin säveltämä 60-luvun henkinen musiikki malttaa rauhoittua hieman hitaammaksi ja tunnelmallisemmaksi.
Yksi tällainen lähes kylmät väreet selkään tuova on Caron Barnesin Motormouth Maybellena tulkitsema soulbiisi Tiedän mistä tuun, jossa hän laulaa (mustan) ihmisen omanarvontunnosta. Eikä kylmäksi jätä koomisuudestaan huolimatta herkkä ja kaunis Tracyn äidin ja isän, Mikko Kivisen ja Pertti Koivulan laulama duetto Sä oot iätön.
Pääsääntöisesti Lasse Hirven johtaman orkesterin upeasti esittämä musiikki kuitenkin on menevää, iloista ja tanssittavaksi tarkoitettua. Tapahtuvathan useat juonen käänteistä juuri tv:n nuorten tanssiohjelmassa.
Naelin ajanhenkinen koreografia on näyttävää ja vauhdikasta musikaalitanssia. Se vaatii tanssitekniikkaa, rytmitajua sekä ennen kaikkea loppuun asti vietyä harjoittelua. Varsinkin kun useimmiten laulut esitetään tanssien. Tätä kaikkea Hairsprayn esiintyjäryhmästä löytyy. On nautinto katsella tansseja ja kuunnella lauluja, jotka säkenöivät ja soivat kuten musikaalissa kuuluukin.
Säkenöiviä esiintyjiä
Koko Hairsprayn esiintyjäryhmä säihkyy ja valloittaa. He ovat ottaneet omakseen niin Malviuksen ohjauksessa kuin varsinkin Cairnsin lavastuksessa ja puvuissa näkyvän herkullisen yliampuvuuden, joka kuitenkaan ei lipsahda mauttomuudeksi. Kaikki tehdään täysillä ja tosissaan, mutta ei totisesti. Roolihenkilöt tehdään riittävän uskottaviksi niistä aineksista, joita on tarjolla.
Tapahtumien keskipisteenä ja katalysaattorina Katja Aakkulan Tracy Turnblad on energinen ja optimistinen ilopilleri. Mikko Leppilampi tähteydestä unelmoivana Link Larkinina on yhtä aikaa sekä macho että herkkä.
Tarinan kakkosparina valloittavat huikeasti laulavat ja tanssivat Hanna-Liina Vösa ja Gary Revel Jr. Vösa on Tracyn nynny paras kaveri Penny, josta rakastumisen kautta kuoriutuu sähäkkä nuori nainen ja Revel hänen musta poikaystävänsä Seaweed Stubbs, joka opettaa mitä kaikkea tanssilla voikaan ilmaista.
Tracyn tuhdin äidin rooli on tehty miehelle. Sillä pyritään saamaan aikaan lisää koomisuutta. Vaikka Mikko Kivinen tekeekin roolin taitavasti liikaa karrikointia välttäen, en ole varma, etteikö samaan vaikuttavuuteen ja sydämellisyyteen olisi päästy myös ilman transulisäystä. Olkoonkin, että se istuu koknaistyyliin.
Kaksi tapahtumiin olennaisesti vaikuttavaa henkilöä ovat myös tv-shown juontaja Corny Collins ja ohjelman tuottaja Velma von Tussle. Musikaalin ainoana pahiksena Leena Rapolan von Tussle on hurmaavan häikäilemätön entinen Miss Äyriäinen, Petja Lähteen juontaja puolestaan on aivan syötävän ihana showtyyppi.