Arvio: Hairspray
HAIRSPRAY SAI SEISOVAT APLOODIT
Myös paikalle saapuneet Hairsprayn amerikkalaiset tekijät ylistivät suomalaisversiota
Helsingin kaupunginteatterin uuden musikaalin ensi-ilta lauantaina oli sykähdyttävä menestys. Viimeisen symbaalin pläjäyksen vielä soidessa yleisö ponnahti seisomaan ja aplodeerasi kuin myrsky stadionilla.
Suurimman ylistyksen tarjosi kuitenkin musikaalin säveltäjä Marc Shaiman. Hän oli tullut seuraamaan Hairsprayn ensimmäistä ensi-iltaa Yhdysvaltojen ulkopuolella.
-Nautin esityksestä niin paljon, että välillä unohdin kirjoittaneeni sen itse, viisi kertaa Oscar-ehdokkaana ollut säveltäjä puuskahti.
Hairspray on silkkaan viihdyttämiseen viritetty kertomus lihavasta tytöstä ja komeasta pojasta. Kokonaisuus muistuttaa jonkin verran Grease-musikaalia, eli kaksi ja puolituntinen ilta koostuu ennemminkin svengaavasta 1960-luvun potpurista kuin tiiviistä draamasta.
Pääroolin alkuperäinen Broadway-esittäjä Marissa Janet Winokur tiivisti asian ytimen.
–Hairspray voi opettaa joitain asioita elämästä, ja kyllä siellä on sanomakin mukana, mutta ne ovat vain sivuseikkoja. Pääasia on takuuvarma hyvä meininki (guaranteed good times), amerikantähti nauroi.
Huikea tupeeraus
Hairspray on aivan erinomainen keskinkertainen musikaali. Siis ei erinomaisen keskinkertainen, vaan erinomainen ja keskinkertainen.
Keskinkertainen se on verrattuna alan suuriin klassikoihin, vaikkapa Les Miserablesiin. Tällä kertaa ei ole tarjolla sielua kouristavaa draamaa eikä kuolemattomia säveliä. Juonessa on rippusen verran asiaa tasa-arvosta ja sisäisestä kauneudesta, mutta vain mausteeksi.
Keskinkertaisuus on kuitenkin tarkoituksellista. Hairspray on nimenomaan tupeerattu iloluontoisen naisen juhlakampaukseksi, jossa vakavammat elementit ovat vain hiuskiinteen roolissa.
Juhlakampauksena se sitten onkin huippuluokkaa! Suomessa tuskin on aikaisemmin nähty näin suurella sydämellä sykkivää musikaalimeininkiä. Orkesteri paahtaa huulet verillä, rumpali taantuu eläimeksi, ja näyttämö täyttyy hillittömällä energialla tanssivista laulajista.
Mikä olennaisinta, mitään ei jätetä reserviin. Jokainen lihassolu heitetään peliin ja jokainen keuhkorakkula puristetaan tyhjäksi. Aiemmin Miss Saigonin ohjannut Georg Malvius on saanut koko porukan heräämään todelliseen esiintymisen iloon.
Yksilösuoritukset ovat kultamitalitasoa, ja niitä on huikean paljon. Katja Aakkula säteilee pulleana päähenkilönä, ja miespääosassa Mikko Leppilammesta tulisi tähti, ellei hän jo olisi sitä. Vanhaa avioparia esittävät Mikko Kivinen ja Pertti Koivula ovat fantastisia. Luitte oikein. Gary Revel Jr. tekee jälleen naiskatsojia hengästyttävää työtä.
Amerikoista on nyt opittu heittäytymisen taito, mutta vielä löytyy silti hiottavaa. Ensi-illan heittäytymisessä oli liikaa etunojaa, joten huomattava osa Mikko Koivusalon hienosta käännöksestä hävisi hätäilevään puheenpapatukseen. Musiikin soundista puuttui muhevuus, mikä verotti juuri sitä sydämen jytkettä, mitä esiintyjät mikrofoneihinsa vuodattivat.
Amerikkalaiset osaavat heittäytyä suorin vartaloin ja varpaat ojennettuina, mutta eiköhän Helsingin kaupunginteatterin huippujengi opi kohta tuonkin taidon.