Arvio: Hairspray
TUKKALAKAN NOSTALGIA VILLITSI
Kaupunginteatterin Hairsprayn ensi-illassa oli urheilujuhlan hurmosta
Yleisurheilun MM-kisat heijastuivat myös Helsingin Kaupunginteatteriin. Se aikaisti syysmusikaalinsa Hairsprayn ensi-illan kisaviikolle. Olisi sitten Helsingillä näyttää muutakin kuin sateista stadionia.
Oliko ensi-illassa sitten paljonkin urheiluväkeä tai -turisteja? Silminnähtävästi ei, ei ainakaan laumoittain.
Muuten Broadwayn hittinä pyörineen musikaalin Euroopan-kantaesityksessä kyllä oli urheilujuhlan riemua ja sankaruutta – hyvä ettei katsomossa ryhdytty aaltoja väsäämään.
Yleisö ponnahti lopuksi peräti seisomaan taputtaen tekijät yhä uudelleen lavalle. Se on aika harvinaista normaaleissa musikaaliensi-illoissa.
Syy intoiluun löytyi varmasti myös katsomosta, jossa istui suoraan Broadwaylta tulleita teoksen tekijöitä: maailmankuulu musikaali- ja elokuvasäveltäjä Marc Shaiman ja hänen sanoittaja-työparinsa Scott Wittman sekä amerikkalaista Tracya esittänyt Marissa Jaret Winokur.
Georg Malviuksen ohjaama esitys oli myös sukua pitkänmatkan juoksulle. Alussa vähän säästeltiin. Lopussa reviteltiin kuin viimeistä päivää.
Viimeinen joukkotanssi lauluineen soi ja säteili niin valtavalla energialla, että katsoja oli jo valmis lähes antamaan anteeksi tarinassaan töksähtelevän alkupuoliskon.
Raamikertomus on syvästi ja viattoman huvittavasti mustavalkean amerikkalainen 1950- ja 60-lukujen taitteen kuva rotusortoineen.
Tarina on melkoista hötöä. Mustien ja valkoisten sotaan sekoitetaan ripaus rakkautta, taviksen menestystarina, mustan musiikin ja artistien tähteyttä sekä suuri annos kaupallisen tv-aseman Miss Hairspray -kilpailua.
Eikä siinä kaikki. Äidit ja teinityttäret selvittelevät ahkerasti välejään, virkavalta yrittää pitää rintamansa kasassa tasa-arvon ja mustien vapausvaateiden paineissa.
Sadun lopuksi oikeat ihmiset saavat tietenkin toisensa, mustat pääsevät tanssimaan valkoiselle tv-kanavalle, ja maailma hymyilee meille kaikille.
Aikoinaan 1980-luvun suosikkielokuvana yleisönsä valloittanut tarina pinnistelee ankarasti ollakseen tarpeeksi retro, joillekin peräti nostalgiaa.
Tärkeintä ei olekaan sisältö. Jos musikaalin nimi suomennettaisiin, olisi se Hiuskiinne tai Tukkalakka. Parempi, ettei suomennettu.
Tärkeintä on, että musiikki vie, retrohenki kukkii: back to sixties! Musikaalin idea ja muotokieli ovat aitoa – ja vanhakantaista – musiikkiteatteria.
Mahtavia ja myös mahtipontisia sooloja, ajan autenttista musiikkimaailmaa ja koko perheen huumoria ei ammenneta lusikalla vaan kauhalla.
Eletään Kennedy-kampausten aikaa, siis hiuskiinnettä kuluu, ja sille tarvitaan mannekiinit. Pullukan naapurintytön, Tracy Turnbladin, hetki on koittanut.
Niin koitti myös Katja Aakkulan hetki Tracyna. Hän lunasti odotukset varsinkin esityksen edetessä kohti loppuaan. Säteilevästi laulanut Aakkula vapautui silloin myös näyttämöilmaisussaan.
Monikymmenpäinen kansainvälinen esittäjäjoukko ylsi mahtavaan synergiaan ja huippuosaamiseen nimenomaan laulu- ja tanssinumeroissaan, mutta kaikkien kohdalla ei voi yhtä suurin sanoin puhua näyttelijäntyön viimeistelystä.
Teatterilaulun mestari Irina Milan oli taas kerran tehnyt aivan loistavaa työtä laulujen harjoittajana, ja samat kehut voi antaa sekä virolaiselle koreografille Jüri Naelille että tanssien harjoittajille. Tarkkaa, toimivaa!
Kun tähän lisää Lasse Hirven johtaman orkesterin laadukkaan soinnin, on musikaalilla kunnon eväät.
Valtavan tekijäjoukon osaaminen teki selväksi, että suomalainen musiikkikoulutus on nykyään huippuluokkaa. Meillä alkaa olla yhä enemmän ja laajempi kirjo musikaalisia ja lahjakkaita lavaesiintyjiä. Nyt mukaan oli tosin lainattu muun muassa Hanna-Liina Vösa Virosta. Hän säteili hurjaa lavakarismaa.
Yleisön suurimmaksi suosikiksi ponnahti ylivertainen Gary Revel Jr, jolla oli melkein virtuoottisesti hallussaan sekä laulajan, tanssijan että näyttelijän ilmaisukeinot.
Roolitus istui ensi-iltakokoonpanossa hyvin.
Tarinan kannalta ainoa, muttei aivan vaatimaton ongelma, on valkoisten ja mustien konfliktin uskottavuus. Suomesta kun ei näytä löytyvän tarpeeksi mustia artisteja Baltimoren slumminuoria tulkitsemaan. Katsoja saa virittää kuvittelunsa koville.
Varsinaisia yleisömagneetteja olivat tietenkin Mikko Kivisen XXXL-kokoinen transuäiti ja hänen miehensä Pertti Koivula, jotka jaksoivat naurattaa ja myös herkistellä duetoissaan. Kivinen oli niin uhkea ja muhkea, että hän lähes varasti show’n omissa kohtauksissaan.
Esityksestä voisi poimia tukun hienoja onnistumisia, kuten Mikko Leppilammen Linkin, Caron Barnesin Maybellen vaikuttavat revitykset (vaikka hänen suomensa onkin luokatonta), Katja Sirkiän kaamean ihanan bimbo-Amberin, Petja Lähteen Cornyn tai Tuukka Leppäsen uskottavan Bradin.
Visuaalisessa ilmeessä oli väliin nielemistä. Ellen Cairnsin puvuissa ja lavastuksessa oli pinnistyksen makua. Nostalgia ja retrohenki kyllä kukkivat sekä puvuissa että lavastuksen pilkku-pallo-ruudukkaissa yksityiskohdissa.
Näyttämölle oli kuitenkin vähän kuin ripoteltu kulisseja. Suuren näyttämön kokonaisala on niin huikea, että se vaatii myös lavastukselta rohkeutta astua tilaan muutenkin kuin yksityiskohtien nokkeluudella.
Illan suurin suosikkini on suomentaja Mikko Koivusalo, jonka laulut ja dialogi puhuvat omaa hilpeästi ja notkeasti irrottelevaa kieltään.
Suomennos ottaa terveesti etäisyyttä tarinan ”sanomaan”. Riimeissä ei tiukkapipoisuus kuki.
Vaikka Hairspray ei ole musikaalien aatelia, sen suosio lienee taattu. Ruotsalaiset ovat jo jonossa hakemassa omia oikeuksiaan.