Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Isä

Jukka Kajava – Helsingin Sanomat – 15.9.2001

Niskavuorella kaupunkioloissa

Näytelmä Ahti Karjalaisesta avautuu perheen tragediaksi

Kukka-Maaria Karjalainen: Isä. Helsingin Kaupunginteatteri, pieni näyttämö. Ohjaus Arto af Hällström, lavastus ja puvut Sari
Salmela, valosuunnittelu Matti Ijäs, äänisuunnittelu Kirsi Peteri, rooleissa Antti Litja, Leena Uotila, Aino Seppo, Marjatta
Raita, Raili Tiensuu, Vappu Nalbantoglu, Jukka Juolahti ja Sasu Tuominen.


Ensi-iltayleisö seurasi torstaina intensiivisesti, monet myötäeläen Helsingin Kaupunginteatterin Isän ensi-iltaa, jotkut ehkä
helpottuneina, toiset pettyneinä: ei sensaatioita, ei varsinkaan poliittisia. Poikkeavinta oli oikeastaan vain se, että Kaupunginteatterin
pienen puolen katsomon katto vuotaa. Tiptiptip. Ei uskoisi, että ihminen on käynyt kuussa.

   

Äänitehoste tukittiin väliajalla.

   

Kukka-Maaria Karjalaisen runsaaseen ja moneen suuntaan kiinnostavaan Isä-elämäkertaan perustuva Saara Kesävuoren dramatisoima
näyttämöversio uupuvan poliitikon elämästä ja menetetyistä mahdollisuuksista astelee näyttämölle perinteellisenä perhetragediana.
Itse elämänkerran monitasoisiin virtauksiin se ei yllä, mutta on toki löytänyt runsaudensarvesta myös jotain sellaista, mistä
syntyy teatteria.

   

Aika nopeasti
Isän ihmissuhde- ja vastavoima-asetelmista mieleen tulee Hella Wuolijoen näytelmä Niskavuoren nuori emäntä. Ei millään pahalla,
mutta tulee.

   

On vanha emäntä, Jumalaansa luottava maalaismat riarkka, jolta poika Ahti anoo vastakaikua hyväksyntää saamatta läpi elämänsä.
Jumala ei pidä politiikasta.

   

On nuori emäntä Päivi Karjalainen, joka jopa lähtee uskottoman miehen luota, omasta kodistaan, mutta palaa takaisin ministerin
ja perheen kunniasta huolehtimaan.

   

Ja on Juhani eli Ahti, mies, joka pääsee valtaan käsiksi, muttei selviä eikä jaksa itsensäkään kanssa. Viina ja vieraat naiset
antavat kierteelle lopullisen vauhdin.

   

Ikävä sanoa, mutta Hella Wuolijoki kertoi tämän kaiken väkevämmin kuin Saara Kesävuoren Isä-dramatisointi.

   

Suomalaista politiikkaa Isässä on niukalti, muutama elämän kulkuun kuuluva pakollinen käänne, ministeriys uusine elämänvaatimuksineen,
Ety-kokous ja lopussa presidentti Urho Kekkosen tyly erokirje. Siinä melkein kaikki. Tärkeää on perhe ja menneisyys, isän
ja tyttären suhde, vaimon ja miehen suhde.

   

Varsinkin näytelmän
alkupäässä kerronta on ohutta ja laahaavaa. Isän ja tyttären ensimmäinen suuri yhteinen kohtaus on melkein vailla sisältöä,
moni muukin ongelmattomaksi höylättyä yleiskerrontaa.

   

Toiseen näytökseen sisältyvä käännös ja surullisen tarinan kiihkeä ja pateettinen loppu lataavat esitykseen jopa koskettavan
loppunousun.

   

Ahti jää makaamaan tähtitaivaaksi muuttuvalle pyörönäyttämölle. Isällä on omaa isää ikävä. Kuolema korjaa.

   

Ja katsoja? Eihän tässä näin pitäisi käydä, mutta kävi kuitenkin. Nähtiin lahjakkaan ihmisen tragedia.

   

Tästä lienee kerronnan yleisemmällä tasolla kysymys, enemmän julkisen ja henkilökohtaisen välisestä ristiriidasta kuin esimerkiksi
lähihistoriamme valtataisteluista ja niiden metodeista. Tätä katsojan luultavasti halutaan ajattelevan.

   

Kapunginteatterin Isä
olisi luultavasti paljon nähtyä ohuempi teatterielämys, jollei meillä olisi Antti Litjaa Ahti Karjalaisen rooliin.

   

Kehuja toki piisaa muillekin, ohjaaja Arto af Hällströmille sujuvasti kulkevasta kokonaisuudesta ja lavastajapuvustaja Sari
Salmelalle näyttämökuvan kuvaavista yksityiskohdista, matkalaukuista ja muusta sellaisesta sekä kaltevan pyörönäyttämön eloisista
ajeluista.

   

Valosuunnittelija Mika Ijäksen panos oli niin ikään ratkaiseva sekä tunnelmien että dramaturgian kannalta.

   

Mutta ratkaisevin on Antti Litja, joka annostelee hienosti Karjalaiselleen Suomi-miehekästä tunteikkuutta, aitoutta itkuun,
oikeutta riemuun. Litja täyttää läsnäolollaan ja karismallaan jokseenkin vastaansanomattomasti tilaa ja myös niitä jaksoja,
joissa roolihenkilöllä ei loppujen lopuksi ole kovin suurta virkaa omissa kohtauksissaan.

   

Anti Litja ei yritä olla Ahti Karjalainen. On hän sitäkin, mutta minun silmääni enemmänkin Antti Litja sekä näyttelijänä että
itsenään. Ratkaisu kantaa ja kestää.

   

Eipä silti,
koko perhepiiri rakentuu niin eläväksi, kuin voi, juuri näyttelijöiden työssä. Heihin Arto af Hällström on saanut hyvän otteen
ja luottavan suhteen, esimerkiksi Aino Seppoon Kukka-Maarian roolissa. Aino Seppo latautuu alun yliyrittämisestä selvittyään
välittäväksi ihmiseksi raikkaasti ja konstailemattomasti, selkeydessään riittäväksi vastavoimaksi isän kaoottisuudelle.

   

Pidin myös Leena Uotilan Päivi Karjalaisesta, piiloistaan pilkottavasta huumorintajusta, lempeydestä ja lämmöstä, vähemmän
siitä aika onnettomasti kirjoitetusta ja huutaen toteutetusta kohtauksesta, jossa Päivi kuulee miehensä uskottomuudesta. Pateettista.

   

Raili Tiensuu on hurmaavan jämerä vanha emäntä, Marjatta Raita pienistä eleistä syntyvänä anoppina napakka elämän tuntija,
Vappu Nalbantoglu sairastuvana sisarena herkkä, joskin yksiviivainen. Rooli oli siten kirjoitettu.

   

Helsingin Kaupunginteatterin Isästä ei ole Tapaukseksi, mutta ei siitä floppiakaan tule. Esitys on eväitään vaikuttavampi.