Ole
tervetullut, Saarikoski

 

”Itseni luota itseni
luokse”

 

 

————————————————————————

Tuija Töyräs: Omaksi
kuvakseen – näytelmä Pentti Saarikosken
nuoruudesta. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.
Ohjaus Tuija Töyräs, musiikki Markus Fagerudd, lavastus Tina Jokitalo,
puvut  Maija Pekkanen. Rooleissa
Oskari Katajisto, Pekko Pulakka/Mika Länsimäki, Seppo Maijala, Eija Vilpas,
Hannu Lauri, Marjatta Raita, Riku Kemppinen, Merja Pietilä, Sanna Saarijärvi,
Susa Saukko, Sami Hokkanen. Muusikot Markus Fagerudd/ Lasse Hirvi, flyygeli  ja Markku Veijonsuo,
pasuuna.

————————————————————————————————————————

 

Kameli ei mene neulansilmän läpi, mutta onneksi sitä ei
ole Helsingin Kaupunginteatterissa yritettykään. Niinpä saamme nyt
tarkasteltavaksemme kuvan, jonka voi uskoa olevan kohteensa

näköinen hänen eräissä elämänvaiheissaan. Enempää meiltä
ei pyydetäkään. Uljaalla runoilijalla on monet kasvot. Ja nämä ovat niistä
yhdet.

 

                     
                     
XXXXX

 

Ihmelapsen tarinat ovat harvoin onnellisia. Jos joku on
erityisen lahjakas, katsovat ulkopuoliset häntä usein nenänviertä pitkin. Eikä
ole varma, etteikö hän herätä kateutta omassa perhepiirissäänkin. Saarikoski oli
evakkopoika, jonka lahjat näyttäytyivät jo varhain. Silti hänen suhteensa
sisaruksiin näyttävät olleen lapsuudessa luontevat ja läheiset. Vanhemmat olivat
ehkä  kasvattajina hämmentyneitä
mutta kannustavia.

   
Kysyä kuitenkin sopii, mikä merkitys oli sillä, että vaikka poika näki
isänsä luonteen kaksijakoisuuden ja sääli äitiään, hän kävi toteuttamaan
kohtaloaan osin juuri isältä opitun kyseenalaisen mallin mukaisesti. Epäilemättä
myös sen mukaan, että hän suurien ajattelijoiden ja runoilijoiden tekstejä
lukiessaan ja suomentaessaan koki suurta hengenheimolaisuutta heidän kanssaan.
Eivätkä aurinkoa lähelle lentävät ehkä olekaan samassa asemassa tavallisten
kuolevaisten kanssa.

   Ne
naiset, jotka runoilijan elämän tässä (mielisairaala)vaiheessa kuusikymmenluvun
alussa esittäytyvät, vetävät kumpikin omaan suuntaansa. Tuuli -vaimo veisi
rakastettunsa turvaan, raamitetumpaan elämänmenoon, Lennu taas saippuakuplien
luvattuun maahan.

  
Katsoja tietää miten ruhtinaalle oikeassa elämässä lopulta kävi, ja
jottei ainakaan se kuva olisi ainut, joka uusille sukupolville siirtyy, sitä
varten on tarpeen runsas Pentti Saarikosken elämää ja tuotantoa kartoittava
kirjallisuus hänen oman kirjallisen tuotantonsa ohella. Omaksi kuvakseen on
näyttämöteos, joka ansaitsi tulemisensa.

 

                     
                     
XXXXX

 

Pidin toteutuksen sakraalisuudesta, sen kytkyistä
antiikkiin ja kristinuskoon, sen jännittävistä kuoro-osuuksista, elävän musiikin
hohdokkuudesta ja muusikkojen vahvasta läsnäolosta. Oli hyvä ratkaisu antaa
runoilijalle kaksi henkilöitymää, lapsi- ja aikuishahmo. Esityksessä on tilaa
kummallekin erikseen ja sitä myöten tarinan kehittymiselle katsojan mielessä,
kun taas simultaanisissa jaksoissa tapahtumien limittyessä kuva saa sopivasti
myös vastavaloa.

      Pekko Pulakka on
lapsi-Saarikoskena vetoava ja laulaa herkästi ja kauniisti. Oskari Katajisto
vetää vaativan roolinsa energisesti ja vivahteikkaasti. Hänestä irtoaa siinä
tuska ja komiikka missä runoilijan hybris, ylimielisyys ja uhmamieli.
Näyttelijän avuna on lisäksi tottuneen runontulkitsijan vahva eläytymiskyky.

    
Seppo Maijala runoilijan isänä tekee hätäilemättömän ja särmikkään
luonnetutkielman, ja Eija Vilpas kantaa äitiroolinsa aidosti ja vähäeleisesti.
Hannu Lauri osoittaa ylilääkärin auktoriteetin ja uteliaisuudenkin tyylillä, ja
Marjatta Raita sairaanhoitajana tarjoaa lämmöllään esityksen
suvantopaikan.

      Sanna
Saarijärven tulkinnassa Saarikosken vaimona on syvyyttä ja tarmoa,  kun taas Susa Saukko antaa
persoonallista ilmettä runoilijan levottomalle ja sumeilemattomalle
tyttöystävälle.