Arvio: Omaksi kuvakseen
Pekka Tarkka – Helsingin Sanomat – 23.10.2004
Saarikoski ja Kaupunginteatteri
Tuija Töyräksen
Omaksi kuvakseen -näytelmän ensi-illan jälkeen tuntuu
siltä, että Helsingin Kaupunginteatterin Pentti Saarikoski
-perinne jatkuu kunniakkaasti ja
kauniisti.
Perinne on itse asiassa harvinaisen
pitkä. 1960-luvun alussa Saarikosken etevä puhekielen käyttö teki hänestä
näyttämöiden suosikkikääntäjän. Hän suomensi sellaiset ajankohdan
merkkinäytelmät kuin Max Frischin Tuhopolttajat tai Arnold Weskerin
Juuret.
Hänen
kiinnostuksensa näytelmään oli kuitenkin luonteeltaan kirjallista.
Hän keskusteli ohjaaja Sakari
Puurusen kanssa suomennettuaan tälle John Osbornen
Lutherin, mutta ei edes viitsinyt käydä
katsomassa esitystä Kansanteatteri-Työväenteatterissa, Kaupunginteatterin
edeltäjässä.
Toista
oli parikymmentä vuotta myöhemmin, jolloin Kaupunginteatteri esitti hänen
käännöksensä Ibsenin Peer
Gyntistä. Esityksen ohjaaja Ralf Långbacka oli
mukana työssä jo käännöksen alkuvaiheissa ja jakoi päähenkilön kahdeksi
rooliksi, jolloin Esko Salminen esitti vanhaa ja Jukka-Pekka Palo nuorta Peeriä. Sama ratkaisu esiintyy nyt
Töyrään näytelmässä.
Saarikoski osallistui
teatterin työhön aina sen loppuvaiheita myöten. Hän istui harjoituksissa rampin
toisella puolen hioen Salmisen ja Palon repliikkejä viimeiseen
asti.
Tuloksena
oli loistava menestys. Kritiikin mielestä se oli täysipainoista
dramaturgista kääntämistä, joka ylti fyysisesti katsomoon.
Kriitikot veikkasivat Långbackan ohjaukselle
yleisömenestystä, mikä osui oikeaan: Peer Gynt meni
Kaupunginteatterissa vielä toista vuotta Saarikosken kuoleman jälkeen. Se
esitettiin 145 kertaa ja sai 125 000
katsojaa.
Työtä tehdessään Saarikoski asui
teatteritalon vierashuoneessa ja sai aseman eräänlaisena teatterin maskottina.
Hänen köyry ja viinansyömä hahmonsa säteili rappiosta huolimatta merkillistä
karismaa. Niinpä hänen kuoltuaan teatterin väki järjesti suurenmoisen
muistojuhlan, jossa näyttelijät lausuivat ja tanssijat tanssivat hänen
runonsa.
Töyrään näytelmän pääosan esittäjä
Oskari Katajisto on niin nuori, että hän ei ollut
tuolloin vielä mukana. Mutta hän on myöhemmin ottanut Saarikosken tulkinnan
asiakseen, milloin lausuessaan tämän runoja teatterin lämpiössä, milloin
simuloidessaan Saarikoski-vainajan vierailua Lahden runomaratonissa.
Voimakas samastuminen Pentin Narkissoksen
hahmoon tuki hänen erinomaista tulkintaansa Töyräksen
näytelmässä.
Mitähän
Saarikoski olisi pitänyt Tuija Töyräksen
näytelmästä?
Saarikosken etäinen suhde
teatteriin alkoi lämmetä 1970-luvulla, mutta varsinaisesti sulaa hänen asuessaan
Ruotsissa, jossa hän aloitti kuunnelmien kirjoittamisen. Paula
Paavolainen on osoittanut, että hän kokeili niissä tietoisesti erilaisia
draamatyyppejä: töehovilaista teatteria, antiikin kohtalonäytelmää ja viimein
näytelmää, jossa ”kertomukset leikkaavat toisiaan, keskeyttävät,
häiritsevät”.
Töyräksen näytelmässä on etäinen
viittaus antiikin draamaan, sillä taustalla on kuoro, joka hymisee kreikaksi
Johanneksen evankeliumia: ”Alussa oli Sana.” Sopii Saarikoskeen, jonka
avainkäsitteitä oli kreikan logos, sekä Herakleitoksen
pakanallisessa että Septuagintan kristillisessä
merkityksessä.
Töyräs
on kuitenkin lähimpänä sitä tyyppiä, jossa kertomukset leikkaavat
toisiaan. Hänen draamansa monet aikatasot sijoittuvat taidokkaasti yhteen
ainoaan tilaan, mielisairaalaan, jonka katkaisuhoidossa näyttämölle tulevat
Saarikosken lapsuus, perhe, kirkko ja varhaiset
naissuhteet.
Kuunnelma on toinen laji kuin
kokonaisvaltainen teatteri, jota Saarikoski ei itse ehtinyt kokeilla.
Vähän ennen kuolemaansa häntä kuitenkin
askarrutti näytelmä Edvard Gyllingistä, jonka Långbacka
oli tilannut Kaupunginteatteriin. Siitä piti tulla muotokuva Neuvosto-Karjalan
sivistyneestä johtajasta, joka joutui Stalinin vainojen uhriksi.
Ehkä hän olisi siinä työssään käyttänyt
samantapaista montaasia kuin Tuija Töyräs Kaupunginteatterin näytelmässä nyt.
Omaksi kuvakseen -näytelmän ensi-illan jälkeen tuntuu
siltä, että Helsingin Kaupunginteatterin Pentti Saarikoski
-perinne jatkuu kunniakkaasti ja
kauniisti.
Perinne on itse asiassa harvinaisen
pitkä. 1960-luvun alussa Saarikosken etevä puhekielen käyttö teki hänestä
näyttämöiden suosikkikääntäjän. Hän suomensi sellaiset ajankohdan
merkkinäytelmät kuin Max Frischin Tuhopolttajat tai Arnold Weskerin
Juuret.
Hänen
kiinnostuksensa näytelmään oli kuitenkin luonteeltaan kirjallista.
Hän keskusteli ohjaaja Sakari
Puurusen kanssa suomennettuaan tälle John Osbornen
Lutherin, mutta ei edes viitsinyt käydä
katsomassa esitystä Kansanteatteri-Työväenteatterissa, Kaupunginteatterin
edeltäjässä.
Toista
oli parikymmentä vuotta myöhemmin, jolloin Kaupunginteatteri esitti hänen
käännöksensä Ibsenin Peer
Gyntistä. Esityksen ohjaaja Ralf Långbacka oli
mukana työssä jo käännöksen alkuvaiheissa ja jakoi päähenkilön kahdeksi
rooliksi, jolloin Esko Salminen esitti vanhaa ja Jukka-Pekka Palo nuorta Peeriä. Sama ratkaisu esiintyy nyt
Töyrään näytelmässä.
Saarikoski osallistui
teatterin työhön aina sen loppuvaiheita myöten. Hän istui harjoituksissa rampin
toisella puolen hioen Salmisen ja Palon repliikkejä viimeiseen
asti.
Tuloksena
oli loistava menestys. Kritiikin mielestä se oli täysipainoista
dramaturgista kääntämistä, joka ylti fyysisesti katsomoon.
Kriitikot veikkasivat Långbackan ohjaukselle
yleisömenestystä, mikä osui oikeaan: Peer Gynt meni
Kaupunginteatterissa vielä toista vuotta Saarikosken kuoleman jälkeen. Se
esitettiin 145 kertaa ja sai 125 000
katsojaa.
Työtä tehdessään Saarikoski asui
teatteritalon vierashuoneessa ja sai aseman eräänlaisena teatterin maskottina.
Hänen köyry ja viinansyömä hahmonsa säteili rappiosta huolimatta merkillistä
karismaa. Niinpä hänen kuoltuaan teatterin väki järjesti suurenmoisen
muistojuhlan, jossa näyttelijät lausuivat ja tanssijat tanssivat hänen
runonsa.
Töyrään näytelmän pääosan esittäjä
Oskari Katajisto on niin nuori, että hän ei ollut
tuolloin vielä mukana. Mutta hän on myöhemmin ottanut Saarikosken tulkinnan
asiakseen, milloin lausuessaan tämän runoja teatterin lämpiössä, milloin
simuloidessaan Saarikoski-vainajan vierailua Lahden runomaratonissa.
Voimakas samastuminen Pentin Narkissoksen
hahmoon tuki hänen erinomaista tulkintaansa Töyräksen
näytelmässä.
Mitähän
Saarikoski olisi pitänyt Tuija Töyräksen
näytelmästä?
Saarikosken etäinen suhde
teatteriin alkoi lämmetä 1970-luvulla, mutta varsinaisesti sulaa hänen asuessaan
Ruotsissa, jossa hän aloitti kuunnelmien kirjoittamisen. Paula
Paavolainen on osoittanut, että hän kokeili niissä tietoisesti erilaisia
draamatyyppejä: töehovilaista teatteria, antiikin kohtalonäytelmää ja viimein
näytelmää, jossa ”kertomukset leikkaavat toisiaan, keskeyttävät,
häiritsevät”.
Töyräksen näytelmässä on etäinen
viittaus antiikin draamaan, sillä taustalla on kuoro, joka hymisee kreikaksi
Johanneksen evankeliumia: ”Alussa oli Sana.” Sopii Saarikoskeen, jonka
avainkäsitteitä oli kreikan logos, sekä Herakleitoksen
pakanallisessa että Septuagintan kristillisessä
merkityksessä.
Töyräs
on kuitenkin lähimpänä sitä tyyppiä, jossa kertomukset leikkaavat
toisiaan. Hänen draamansa monet aikatasot sijoittuvat taidokkaasti yhteen
ainoaan tilaan, mielisairaalaan, jonka katkaisuhoidossa näyttämölle tulevat
Saarikosken lapsuus, perhe, kirkko ja varhaiset
naissuhteet.
Kuunnelma on toinen laji kuin
kokonaisvaltainen teatteri, jota Saarikoski ei itse ehtinyt kokeilla.
Vähän ennen kuolemaansa häntä kuitenkin
askarrutti näytelmä Edvard Gyllingistä, jonka Långbacka
oli tilannut Kaupunginteatteriin. Siitä piti tulla muotokuva Neuvosto-Karjalan
sivistyneestä johtajasta, joka joutui Stalinin vainojen uhriksi.
Ehkä hän olisi siinä työssään käyttänyt
samantapaista montaasia kuin Tuija Töyräs Kaupunginteatterin näytelmässä nyt.