Saavutettavuustyökalut

Kaupunginteatterin lipunmyynti on jälleen avoinna! Jatkamme vielä peruttujen esitysten lippujen siirtoa ja rahojen palautusta.
Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Omaksi kuvakseen

Tuula Hortamo – Iisalmen Sanomat – 23.01.2005

Runoilija ja kärsivä ihminen

Myyttinen Pentti Saarikoski kirjoitti: “Viisas mies kreikkalainen
nimeltään Hämärä, oli oikeassa, nyt sen ymmärrän: ‘En iltaan mennessä
koskaan ole pääsevä perille ja yöllä nukkuessa, tulen alkuuni takaisin’.”

Pentti Saarikoski oli ristiriitainen mies, jonka lapsuuden ja nuoruuden
elämäntarina Helsingin Kaupunginteatterin näyttämöllä on samalla tavalla
ristiriitainen haarautuva puutarha.

Katsoja lähtee seuraamaan ajatusta, ja seuraava viesti tuo uuden
näkökulman. Nautittava näytelmä saa katsojansa ponnistelemaan lähes kolme
tuntia filosofispsykologisessa viidakossa, jonka vieruskaverini toteaa
sisältä ontoksi.

En vastusta häntä. Siinä on elämän koko olemus. Mies, joka käänsi
1960-luvulla elämän lukuelämykset, oli oman elämänsä ressukka ja häviäjä.
Todellisuus on lähellä – se on siinä, ettei puleerattuja sankaritaruja
ole, ei psykologisia totuuksia, hauraat, heiveröiset ja tasapainottomat
ihmiset tekevät taidetta. Kamppailevat Tantaloksen tuskissa.

Saarikosken tarina vertautuu näytelmässä kreikkalaiseen draamaan.
Saarikoski puhkeaa sanomaan runoansa varioiden: “Oi isäni Tantalos.”

Runoilijan roolissa kamppailee aidon oloisesti Oskari Katajisto Kupittaan
mielisairaalan kapealla vuoteella. Hannu Lauri ylilääkärin, papin,
opettajan ja juontajan roolissa on hoidettavan Saarikosken päivien ja
öiden vastavoima. Kupittaan mielisairaalaan tulee vähitellen koko
Saarikosken elämä, lapsuus vanhempineen, aviovaimo, samoin hoidoissa oleva
tyttöystävä ja katkelmat Helsingin ja Tukholmankin kulttuuritilaisuuksista.

Mielisairaala näyttäytyy Suomen valtion tapana hoitaa kirjailijansa.
Kustantaja, kirjailija ja hänen läheisensä hyväksyvät tosiasian.

Näytelmässä on elämäkerrallinen ote. Viinan perinteisillä kliseillä ei
herkutella, vaan etualalla on hoidettavan ja hoitajan suhde, kirjailijan
osa. Särmikäs Saarikoski ja arkinen tiukkapipoinen hoitajatar (Marjatta
Raita), jolle ovat pääosassa runoilijan fyysinen puhdistaminen ja pesulle
saattaminen, runoilijan syöttäminen ja arjen tasapaino.
Saarikoski toteaa lopulta, että kustantajalle, joka toki maksaa
sairaalalaskun, tulee halvemmaksi hoitaa runoilijansa kuin saattaa hänet
huonoon kuntoon.

Kupittaan sairaalassa syntyy runoja ja käännöksiä. Lapsuus ja nuoruus
avautuvat kuin venäläinen nukke aina pienempiin ja pienempiin osiin,
kunnes kaikki on koossa ja lääkäri heittää runoilijan maailmaan.

Onnistuiko Katajisto vaiko ei? Katajisto on todellakin sisällä Saarikosken
nahkoissa. Kuitenkin aavistuksen verran liian pehmeästi, sillä jotakin
puuttuu. Se voima, joka sai aikaan 1960-luvun suuret käännöstapahtumat,
Calvinot, Salingerit, Henry Millerin Marussin Kolossin, kaikkien aikojen
parhaan Kreikan kuvauksen, sekä Saarikosken oman tuotannon.

Pekka Pulakka ja Mika Länsimäki vuorottelevat Saarikosken lapsuutta
esittävissä rooleissa. Saarikosken lapsuudessa tulee sille aito
mystiinkannälkä ja kysymys onko siellä “ylhäällä ketään”.

Saarikosken problematiikka, rentun ja runoilijan yhdistelmä, valtaisa
tuotanto elämän alennuksen keskellä sai selityksensä vain hänen
tuotannostaan. 1960-luvulla Saarikoski kiteytti: “En koe elämääni tienä,
matkana kehdosta hautaan, vaan esineenä, ja astiana joka täyttyy ja
täyteen tultuaan hajoaa.”

Tätä näytelmää pitää kasassa ja rajoittaa keskittyminen Saarikosken
lapsuuteen ja nuoruuteen. Toisaalta kaikki on jo läsnä: pikkuporvarillinen
koti, palava tahto ilmaista, kävellä maailman lävitse ja ottaa se
haltuunsa.

Näytelmä paljastaa myös temppuilevan Saarikosken. Sen miehen, joka näkee
kaiken niin epäaitona, että on valmis räjäyttämään itsensä ja ympäristönsä
teolla millä tahansa. Purkamaan tunteet välittömästi ja toisaalta
paneutumaan kirjoituskoneen ääreen myös Kupittaan sairaalassa hyvää
tarkoittavien valvovien silmien alla piittaamatta vähääkään ympäristöstään.

Saarikosken vaimo (Sanna Saarijärvi) kantaa vastuuta, hoitaa lastaan,
huolehtii runoilijan käytännön asioista. Tyttöystävä Lennu (Susa Saukko)
on saman aallon pyyhkäisemänä hoidossa kuin Saarikoskikin ja pariskunnan
suhteen kuvaus on absurdiudessaan näytelmän huippukohtauksia.

Jos näytelmää tuli katsomaan löytääkseen helpon vastauksen perimmäisiin
kysymyksiin, on tullut pettymään. Esityksen nähtyään tyytyy pikemminkin
Saarikosken omaan käsitykseen täyttyvästä kohtalosta, joka aikanansa
valmistuu.

Saarikosken elämästä on käytettävissä tavattoman paljon tietoa hänen
tuotantonsa ansiosta ja juuri siksi tämäkin näytelmä on mahdollinen.
Näytelmä on pitkälti myös ajan kuva, näkökulma maailmaan, jota ei enää
ole. Toisaalta kaikki kertautuu. Viime vuosisadan 1960-luku tulee aikanaan
taas uudelleen, koska mitään uutta ei ole ja kaikki kertautuu vain
erilaisessa ajassa ja paikassa.

Saarikosken runoilla on näytelmässä paljon tilaa. Paras on väliajan
jälkeinen katkelma, jossa Saarikoski on esiintyvän runoilijan roolissa ja
lausuu runojaan yleisölle. Tunnelma on tiivis ja todellinen.

Saarikoski kirjoitti 1958: “Kun hän kantaa sangossa kuuta, se on ensin
valoa vain, ja hän kulkee iloisesti vierelläni, kunnes vedet irtoavat: Kuu
kohoaa, kevyt leija jota lapsi kuljettaa, ja hän kulkee iloisesti
vierelläni, kunnes miekat välkähtävät, käsi herpoaa langasta, kuu on
herättänyt leirin: ‘Selene villinnyt miehet katseella, he tulevat laumoina
ja omistavat maan’.”