Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Oscar ja Mamma Roosa

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 14.05.2005

Oscarin elämä
– laulun arvoinen

Suurta ymmärtämystä, lempeätä huumoria ja runoa huokuu ranskalaisen menestyskirjailijan Eric-Emmanuel Schmittin näyttämöteos Oscar ja Mamma Roosa, jonka Suomen kantaesitys oli 11.5. Helsingin Kaupunginteatterissa. Näyttämönä intiimi studio Elsa soveltui tarinan kerrontaan erinomaisesti; tunnelmassa toteutui jotakin ikimuistoista, kuin teatteri olisi palannut kauas alkulähteilleen voimakkaan yhteisen kokemisen piiriin. Suggestion kaltaista keskittyneisyyttä edesauttoivat myös musiikki sekä Jyrki Karttusen ihastuttava unenomainen koreografia, jonka heleä liikesanasto suorastaan tulvi toivoa ja valoa.

Ihmeellisintä ehkä onkin juuri se, että niin väistämättömästi kuin kuolema tarinan keskushenkilöä, kymmenvuotiasta Oscaria lähestyykin, ei murheelle anneta periksi. Mamma Roosan viestinä oli, että joittenkin ihmisten elämä vain kuluu nopeutetulla aikataululla ja että lyhyeenkin elämään voi mahtua paljon iloa ja rakkautta.

Erityisesti lapsen kohdalla on kuolemaan johtava sairaus asia, josta on melkeinpä mahdotonta puhua. Perheet ja pikku potilaat ahdistuvat. Tämän tabun on kirjailija halunnut kaataa omien kokemustensa valossa. Hän kertoo tutustuneensa jo lapsena isänsä ammatin myötä maailmaan, jossa ”normaali ei ollut normien mukaista, jossa sairautta pidettiin tavanomaisena ja hyvää terveyttä poikkeuksena”.

Eija-Elina Bergholm ohjaajana ja Kristiina Elstelä tulkitsijana ovat samalla herkkyystasolla. Kerronnasta tulee hilpeänkoskettavaa. Elstelä on rooleissaan sekä älykäs, vilkas pikkupoika että hänen iäkäs, viisas hoitajansa.

Oscar ihailee Mamma Roosaa ja tämän ”urheilusaavutuksia” ja mutkatonta tapaa suhtautua asioihin. Mamma Roosalla puolestaan on paitsi iso mielikuvitus myös niin iso sydän, että sinne mahtuvat muittenkin huolet.

Molemmissa tehtävissä Elstelän ilmaisu on vivahteikasta ja nautittavaa, näyttelijän temperamentti pääsee purkautumaan herkullisesti, nopea muuntautuminen ja hienosäätökin ovat kohdallaan.

Mamma Roosan kannustuksiin luottaen Oscar päättää taittaa nuoren elämänsä loppusuoraa niin kuin saisi joka päivä lisää ikävuosia. Siinä sitä onkin nopeasti murrosikä ja teini-ikä rakastumisineen, eikä sairaalasta onneksi puutu ihastuksen kohteita. Iän kuvitellusti karttuessa Oscarin pohdinnat ovat lapsen ajatuksenjuoksuksi ehkä paikoin liiankin nokkelia…

Elstelä löytää vaivatta pikkupojan ujouden, uhon ja uhman, hän replikoi paineettomasti ja välttää teennäisyyden, joka usein vaanii vierellä kun aikuinen vetää lapsiroolin. Toisaalta hän on Mamma Roosana kypsä aikuinen, joka silti eläytyy tehtäväänsä pikemmin hassutellen ja kaverillisesti kuin äidillisesti.

Ensi-illan hienoisena rasitteena oli osin huono kuuluvuus, harmillisinta se oli esityksen alkupuolella. Tämä on kuitenkin seikka joka taatusti vastedes korjaantuu. Premiääriyleisön kiitokset olivat vaikuttavat, ja niitä oli todistamassa myös kunniavieras, kirjailija Eric-Emmanuel Schmitt.