Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Oscar ja Mamma Roosa

Marja Kuparinen – Kirkko & kaupunki – 18.05.2005

Elämän ihme Schmittin tapaan

Ranskalainen Eric-Emmanuel Schmitt on merkillinen filosofi, kirjailija ja elokuvien käsikirjoittaja: Hän puhuu ”vanhanaikaisen” olennaisista asioista niin kuin elämästä, kuolemasta, rakkaudesta, Jumalasta, lapsista ja aikuisista. Hän kirjoittaa selkeästi, yksinkertaisesti ja hyvin helpon tuntuisesti. Hänen kirjansa ovat usein pieniä ja helppolukuisia. Hän ei tarjoa mitään ihmeellistä ja uutta reseptiä onnelliseen elämään: rohkeutta, välittämistä, mysteerin ja salaisuuden tajua, nykyhetkessä elämisen taitoa.

Ja mikä merkillisintä – Schmittiä luetaan ihan villisti. Hänen kirjojaan on käännetty yli 25 kielelle ja näytelmiä esitetty jo yli 30 maassa. Yksinkertaisella elämän syvyyden ymmärtämisellä on kysyntää.

Viime viikolla Kaupunginteatterissa sai ensi-iltansa Eija-Elina Bergholmin ohjaama Oscar ja Mamma Roosa. Se pohjaa Schmittin äsken suomennettuun pieneen kirjaan Oscar ja Roosamamma.

Uskonto kiinnostaa Schmittiä suuresti. Hän on nimennyt ”näkymättömän sykliksi” neljä näytelmäänsä, jotka käsittelevät eri uskontokuntien olennaisia kysymyksiä buddhalaisuudesta islamiin ja kristinuskosta juutalaisuuteen. Monologi Milarepa aloitti sarjan (nähty Teatteri Avoimissa ovissa 2001). Parhaillaan elokuvateattereissa meilläkin pyörii Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset, viehättävä kirja islamin mystisestä suufilaisuudesta. Pikkukirja Oscar ja Roosamamma pohtii kristinuskon Jumalaa ja lapsen kuolemaa. Piakkoin ilmestyy suomeksi tositapahtumiin perustuva Nooan lapsi. Siinä katolinen pappi pelastaa juutalaisia lapsia Hitlerin kynsistä ja jopa opettaa heille juutalaisuutta, jotta lasten oma perinne säilyisi.

Schmittin mieli on avara. Todellisen mystikon tavoin hän ei pidä uskontokuntien rajoja ylittämättöminä.

Kristiina Elstelä kertoo sydämeen käyvällä tavalla Studio Elsan näyttämöllä syöpään kuolevan Oscar-pojan viimeisistä päivistä. Notkeasti hän vaihtaa leikkitädistä 10-vuotiaaksi ja takaisin. Esityksestä näkee, että tärkeä asia ja jäntevä tarina ei syttyäkseen paljoa tarvitse: vain yhden tosihyvän näyttelijän. Lisäulottuvuuden tarinalle antavat läpikuultaville väliseinille heijastetut tanssija Jyrki Karttusen liikkeet ja leijumiset. Lumoavan kaunista katsottavaa. Yhdistelmästä syntyy kokonainen elämännäkemys.

Pieni poika kuolee, ja se on hänen vanhemmilleen ja lääkärille vaikea paikka. Kirjeissään Jumalalle poika kertoo, millaiseksi elämä muuttuu, kun sitä elää leikkitädin neuvosta niin kuin yksi päivä olisi kymmenen vuotta.

Samantapaista kesken jäävän elämän loppuun elämistä voidaan kuolevan aikuispotilaan kohdalla tehdä meilläkin. Elämästä tehdään ehjä kaari – vaikka sitten vain mielikuvituksessa.

Oscar-poikakin ehtii kokea rakkauden tuskat ja vastuun taakan. Jumalakin vierailee hänen mielessään ja siitä ihmeestä tavallinen arki saa ainutlaatuisen loiston.

Näytelmässä kirjan huumori korostuu luettua tekstiä enemmän. Molemmat ovat hienoja kuvauksia elämän ja kuoleman yhteydestä ja olemassaolon perusihmeestä: siitä että on elossa.