Arvio: Oscar ja Mamma Roosa
Hyvät ja keskeiset roolit ovat joskus kiven alla aikuisille naisnäyttelijöille.
Ranskalaisen filosofin ja kirjailijan Eric-Emmanuel Schmittin näytelmän ”Oscar ja Mamma Roosa” monologi varmistaa sen, että juuri keskeisemmäksi ei rooli voi enää muotoutua.
Täytyy vilpittömästi ihailla Kristiina Elstelän suoritusta kaikinpuolin.
Jo parintunnin yksinpuhelu on suorituksena mahtava.
Lisäksi Elstelän lempeä , rauhallinen ja karismaattinen näyttämöllä olo ja se aito lämpö, joka Oscarista ja Mamma Roosasta hehkui katsomoriveille, oli suunnaton.
Näytelmän ehdoton plussa löytyy lavasteista ja ennenkaikkea videokankankaista, joiden kautta ”Oscarin henki” on läsnä.
Kekseliäs ja paljon kertova on videokuvassa toteutettu kukan kasvu ja sen kuihtuminen…elämän ja kuoleman lyhyt ja karuudessaan koominen kiertokulku.
Kuolemanvakaville asioille ei ehkä voi nauraa, mutta hyvä olisi, jos kykenisi edes hymyyn.
Näytelmän yksi filosofinen merkitys on ehkä juuri siinä, että pyritään kaivamaan esiin oivaltava ja hyväksyvä hymy elämän lopullisuudenkin edessä.
Tosin tekstissä näkyy ”ranskalainen kepeys” – kuin hienoin shampanja – verrattuna perussuomalaiseen raskassoutuiseen melankoliaan…
Jos näytelmän olisi kirjoittanut ranskalaisen filosofin sijasta suomalainen filosofi, olisi kynän jälki ollut paljon raskaampaa ja koukerot painuneet paperiin syvemmin.