Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Oscar ja Mamma Roosa

Rolf Bamberg – Uutispäivä Demari – 17.05.2005

Oskari Olevainen isojen kysymysten äärellä

Jos haluaa elää hetken suruvoittoisen todellisuuden, fantasian ja kysymysmerkeillä ladatun jumal’uskon tienristillä kannattaa suunnistaa Helsingin Kaupunginteatterin ”takapihalle” Studio Elsaan. Euroopan teatterielämässä viimeiset kymmenkunta vuotta menestyksekkäästi melskannut ranskalaiskirjailija Eric-Emmanuel Schmitt kiertää uudessa näytelmässään juuri tuota leikkauspistettä, eikä vain kierrä vaan tunkee ytimeen asti. Sieltä löytyy murheen keskeltä lohtu. Se onkin tärkeintä, minkä kuolemaa enemmän ja vähemmän vakavasti käsittelevä teksti saavuttaa.

Eija-Elina Bergholmin ohjaama Oscar ja Mamma Roosa nostattaa monenlaisia tunteita pintaan, näyttämöllä ja katsomossa. Syöpäsairaan, mutta elämän pienille ja isommillekin salaisuuksille hellittämättömän uteliaan kymmenvuotiaan Oscarin viimeisten päivien kulussa polveilee rinta rinnan monta asiaa. Pikkupoika haluaisi vastauksia tärkeisiin kysymyksiin kuten ”Miksi juuri minä?” ”Mitä jää elämättä?” Mitä on edessä?” Niin paljon vaikeita juttuja, niin vähän aikaa ratkoa niitä.


Onneksi Oskarilla on lastensairaalassa Mamma Roosa, joka ymmärtää pojan huolet. Hän toimii välinaisena ja johdattaa Oscarin tivaamaan näitä asioita kirjeitse suoraan Jumalalta, jonka kaikkivoipaisuuteen tai ylipäätään olemassaoloon nuori mies suhtautuu perin juurin skeptisesti. Mamma Roosa toimii myös puskurina Oskarin törmäyksissä lääkärien suojakseen rakentamaan muuriin: lapsen kuolemansairaus on asia, josta ei voi kertoa lapselle itselleen mitään ymmärrettävää. Isolla ymmärryksellä ja pienen ihmisen tunteiden sujuvalla lukutaidolla varustettu sairaalan hoitotäti osaa roolinsa myös järjestellessään taustalla lapsipotilaiden keskinäisiä suhteita kohdalleen.


Sanalla sanoen Mamma Roosa on Oscarille kaikki kaikessa kun luopumisen hetki lähestyy. Häntä parempaa saattohoitajaa ei voi kuvitella.

Sydämen
sykettä


Kaupunginteatterin näytelmällä on asiankuuluvasti monenlaisia virityksiä. Välillä Oscarin kuoleman- ja yksinäisyyden pelot kouraisevat katsojaa syvältä, toisessa hetkessä saa taas täydestä sydämestä ilakoida lapsipotilaiden ujostelemattoman eläväisyyden ja vinon tenavahuumorin äärellä.


Oleellisen juonteen näytelmään tuo Oscarin fantasioiva, mutta silti realistisista näyistä rakentuva ja Mamma Roosan hänelle mahdollistama elämännauhurin pikakelaus. Siinä mennään Oscarin myöhemmät vaiheet tyyliin kymmenen vuotta per päivä hamaan sataankahteenkymppiin asti, eli jos jää Oscarin oikea elämä lyhyeksi niin, elämätön kuluu vielä nopeammin. Omaan elonkaareensa näitä visioita suhteuttava katsoja ei voi kuin pohtia, pitääkö ihmisen tosiaan väenväkisin kulkea läpi elämän viitoitettua polkua pitkin.


Ohjaaja Bergholm antaa tarinan hyppelehtiä tasoillaan aika vapaasti, mutta kuitenkin niin, ettei sen punainen lanka katkea tai katoa ulottumattomiin. Tuonpuoleisen ja taivaallisen tuntemattomuuden läsnäoloa konkretisoidaan Kimmo Karjusen loihtimissa paikoin säväyttävissä, loppua kohti tosin aika toisteisissa projisoineissa, joissa tanssija Jyrki Karttusella ei ole lainkaan koreografisia kahleita leijuessaan vaikkapa enkelinä ilmassa.


Muu visualisointi jääkin sitten paljon merkityksettömämmäksi, voisi sanoa peräti mitäänsanomattomaksi.
Se, mitä näytelmä lopulta jättää jälkeensä, on kuitenkin koko lailla sen esittäjän – niin Oscarin, Mamma Roosan kuin välähdyksittäin sairaalan muunkin väen – Kristiina Elstelän käsissä. Hän ei käytä jyrkkiä ulkoisia keinoja muuntautumisissaan, vaan kasvattaa kaiken sisältäpäin. Ja siellä suunnalla kun on tuo sydän, niin sitähän sitten on lopputuloskin täynnä.


Elstelän sydämellisen roolityön ansiosta Oscar ja Mamma Roosa on oiva näytelmä monen ikäpolven katsottavaksi. Kuoleman arvoituksen edessä ymmällään tai huolissaan olevalle nuoremmalle katsojalle Elstelä on juuri sellainen ”mammaroosa”, jonka johdattamana lopullista totuutta, elämän päättymisen väistämättömyyttä, on helpompi ymmärtää ja hyväksyä.