Astrid Lindgren: Vaahteramäen Eemeli. Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö. Dramatisointi Mats Huddén ja Anders Baggesen.
Musiikki Sören Dahl ja Georg Riedel. Suomennos Henri Kapulainen, laulujen suomennos Jukka Virtanen. Ohjaus Pentti Kotkaniemi,
kapellimestari Markku Luuppala, lavastus Oskari Torvinen, puvut Irmeli Toivanen, koreografia Liisa Risu, valot Markku Penttilä,
ääni Antero Mansikka. Rooleissa mm. Mika Nuojua, Susa Saukko, Heidi Herala, Matti Rasila, Petriikka Pohjanheimo, Kristo Salminen,
Riitta Havukainen.
Molemmat suuret helsinkiläiset teatterit ovat ottaneet ystävällisesti huomioon nuorimmat katsojat. Ja kuinka ollakaan, molempien
suurella näyttämöllä on tarjolla Astrid Lindgreniä.
Kansallisessa Peppi Pitkätossu jatkaa jo neljättä vuotta, ja aina loppuunmyytynä.
Eipä tarvitse olla suurikaan ennustaja, jos arvaa, että kaupunginteatterin suurella näyttämöllä keppostelevalla Vaahteramäen
Eemelillä on myös edessään pitkä elämä. Niinpä Pentti Kotkaniemen ohjaamassa esityksessä onkin jo heti alkujaan kaksoismiehitys.
Eemeli on koko perheen esitys. Tarkentaen: se on koko perheen ja erityisesti lasten viihdettä, ei enempää, muttei vähempääkään.
Kaupunginteatterin koko suuri koneisto on kytketty Eemeliin. Pyörönäyttämö surraa, on orkesteri, tanssiryhmä, kuoroja. Näyttämöefektit
vaikuttavat hulmuavasta juhannuskokosta huikean kauniiseen lumisateeseen.
Joukoissa ei ole kitsailtu. Kissankulman pihalla riittää tepastelijoita, kanoja ja lampaita, kyläläisiä ja juhlavieraita.
Markkinoillakin ollaan suurella porukalla. Voimanaiset ja -miehet pullistelevat sekä telttojen edessä että sisällä, ja kuusimiehinen
orkesteri soittaa kuin missä tahansa Broadway-musikaalissa.
on paljon monitasoisempia ja puhuttelevampiakin tarinoita.
Veljeni Leijonamieli tai Ronja voisivat esimerkiksi molemmat olla teemoiltaan nykylapsille ajankohtaisempia.
Lastenteatteri voi toki olla tätäkin, soivaa, tanssivaa ja näyttävää toimintateatteria.
Lindgrenin tutusti kommeltava pellavapäinen villikko pitää huolen touhusta.
Aina on joku kulho juuttunut päähän, pikkusisko lipputankoon tai isä maalipyttyyn.
Ja taas kuuluu näyttämön yli kaikuva, isän äänellä karjaistu tuttu komento: ”Eeeemeliii, verstaaseen. . . ”
300 puuveistosta on jo hyllyillä arestipäivien muistona.
Näyttelijät käyttävät musikaaleista tuttuja ohimoille teipattuja, kömpelöitä nappimikrofoneja, jotka saavat puheen kolisemaan
kylmästi ja mekaanisesti. Onhan jo keksitty pienempiä, näkymättömämpiä ja luonnollisemmin ääntä vahvistavia laitteita.
Inhimillinen lämpö, joka on myös Eemelin perusvirtaa, jää kulisseihin. Pääosassa on kommellusten virittäminen.
Kauneus on Oskari Torvisen kirjalle uskollisissa näyttämökuvissa, tehoavimmillaan silloin, kun ajellaan reessä lumisessa joulumetsässä
korkean tähtitaivaan alla tai kun syksy tulee pihapiirin puihin.
Koko ajan tapahtuu, ja kaupunkilaislapsille eksoottinen maalaismiljöö lukuisine eläinkavereineen elää monivärisenä.
Mutta spektaakkelimaiset tanssi- ja laulukohtaukset ovat enemmänkin esityksen dramaturgisia välikkeitä kuin tarinan kannalta
tarpeellisia.
Eemelin äidin kertojanrooliin perustuva tanskalainen dramatisointi on muutenkin suurempi musikaalisovitus kuin meillä aiemmin
esitetty Lindgrenin oma sovitus.
Suuri näyttämö vaatii suuret eleet.
Mika Nuojuan Eemeli ja Susa Saukon pikkusisko Iida ovat kuitenkin edelleen esityksen vetonauloja.
Heihin voi samaistua vaikkei maalla asuisikaan. He näyttelevät oikealla asenteella, eivät yritä olla enemmän lapsia kuin tarpeen.
Aatun vaihtelevasti etenevää rakkaustarinaa.
Petriikka Pohjanheimon ja Kristo Salmisen tulkitsema lemmenpari edustaa sympaattisesti aikuismaailmaa isän ja äidin, Heidi
Heralan ja Matti Rasilan ohella. He eivät onneksi ole kovin tukistelevia.
Kaupunginteatterin ja Pienen Suomen fuusio on helsinkiläisen lastenteatterin tulevaisuuden haaste. Kaupunginteatterista riippuu
nyt, miten Helsinki ottaa vastuunsa lapsiyleisöstä.
Eemeli edustaa perinteistä mallia, kun taas Pasilasta pienelle näyttämölle siirtynyt Iso paha susi uusii hilpeän anarkistisesti
satuperinnettä.
Toivottavasti voimavarat keskitetään ennakkoluulottomasti uuden kehittelyyn. Ehkä Suomestakin voisi siten joskus tulla lastenteatterimaa?