Arvio: Liliom
Konna-Liliomia on pakko rakastaa
Unkarilainen klassikko puhdistuu balladiksi rakkauden ja väkivallan liitosta
|
Ferenc Molnár: Liliom. Helsingin Kaupunginteatterin suuri näyttämö. Suomennos Juhani Huotari. Ohjaus Tamás Ascher. Lavastus Zsolt Khell, puvut Györgyi Szakács. Rooleissa mm. Martti Suosalo, Jonna Järnefelt, Miina Turunen, Jari Pehkonen, Riitta Havukainen, Kristiina Elstelä, Antti Litja, Petri Johansson, Aarno Sulkanen. |
Mikä yhdistää viime vuosisadan alun unkarilaisen
Liliom-klassikon suomalaiseen nykyteatterin ymmärrykseen? Ei mikään.
Juuri siksi Helsingin kaupunginteatterin tulkinta kiinnostaa, kysyy ja haastaa.
Ference Molnárin
tunnetuin näytelmä on Suomessa melko tuntematon, vain muutaman kerran esitetty. Tunnetuimmat ohjausversiot ovat
Eino Salmelaisen
1930- ja 40-luvun ohjaukset Kansanteatterissa ja Tampereen Työväen Teatterissa.
Näytelmä on siitä erikoinen 1900-luvun alun teollisen murroksen laitamaiden kuvaus, ettei se helpolla määritä lajityyppiään.
Sen voi tulkita
romanttisena kaunotar ja hirviö -tarinana, tai yhtä hyvin realistisena yhteiskuntapoliittisena kuvauksena, jota ajan symbolistiset virtaukset nostattivat.
Kun tähän lisätään vielä saksalaisen teatteriekspressionismin näytelmän tulkintatraditioihin tuoma lisäke, kiinnostaakin jo nähdä, miten ihmeessä kaupunginteatterissa selvitään näytelmän päivityksestä?
Suuri näyttämöhän olisi suorastaan houkuttanut ottamaan ohjelmistoon näytelmän romanttisen musikaaliversion,
Richard Rodgersin
ja
Oscar
Hammersteinin
Karusellin.
Sitä esitetään parhaillaan Kouvolassa.
Mutta nyt tekstinä kulkee alkuperäisnäytelmä. Ja vieraaksi on kutsuttu Unkarin ehkä nimekkäin, Suomessakin hyvin tunnettu ohjaaja
Tamás Ascher, jonka töitä olemme aiemmin saaneet nähdä Kansallisteatterissa ja Ruotsalaisessa Teatterissa.
Kaikille näkemilleni
Ascherin ohjauksille on ominaista erityislaatuinen kyky yhdistää runoa ja realismia, pitäytyä epookissa, mutta samalla puhdistautua ja asettua ajattomalle näköalapaikalle.
Tämä pätee myös
Liliomiin, joka avautuu ikiaikaisena rakkaustarinana, hyvän ja pahan luonnonvoimaisena symbioosina.
Ohjausta tukee
Zsolt Khellin
ratapihan takainen bonk-lavastus, joka täyttää suuren näyttämön mahtipontisesti, mutta tyylitellysti. Emme ole köyhyysnaturassa, vaikka mennyt aika onkin läsnä.
Ohjaajan muodontamisen taju ja kyky yhdistyvät näyttelijäntyön puhdistamiseen. Epäsuhtaisena pääparina näemme erinomaisesti toisiaan tukevat
Jonna Järnefeltin
ja
Martti Suosalon.
Konna-Liliomin
ja viattoman nuoren tytön liitto saa suomalaiset kasvot, ja se puhdistuu lähes balladiksi.
Suosalon Liliom on elämäntaiteilija, joka ei hurskastele eikä kaunistele, vaan on raadollisessa ehdottomuudessaan kokonaisvaltainen tulkinta.
Järnefeltin kaunis ja kalpea Juli elää Liliomin rinnalla päättäväisesti omasta tahdostaan alistettuna. Rakkauteen latautuva viha purkautuu heidän suhteessaan monin muodoin ja teatterillisesti oivaltavin hetkin, vaikkei esitys toistaiseksi olekaan vapauttanut kaikkia tunnekenttiään.
Laitakaupungin elämää värittävät
Riitta Havukaisen,
Kristiina Elstelän
ja
Jari Pehkosen
elämän runsautta purkavat tulkinnat.
Suurin käänne
sekä tarinassa että tulkinnassa tapahtuu puoliajan jälkeen, kun päästään itsemurhaajien taivaaseen. Esitys siirtyy tyylilajista aivan toiseen, ratapihalta taivaisten voimien johtamaksi uninäytelmäksi.
Teemat vertautuvat Ascherin Kansalliseen ohjaamaan
Nikolai Erdmanin
satiirin
Eläköön itsemurhaaja.
Näytelmä huokoistuu, syttyy satiiriksi, mutta loppuu yllättäen mustista mustimpaan tragediaan. Pysyykö yleisö perässä? Miksi he yhä nauravat?
Liliom hukkaa jumalilta saamansa yhden päivän etsikkoajan maan päällä, paluunsa vaimon ja tyttärensä luo. Väkivallan kierre jatkuu.
Näytelmä päättyy äärimmäisen ajankohtaiseen ja kolkkoon kysymykseen: Miksi Liliom lyö? Väkivalta rakkauden kääntöpuolena on suomalaisuuden tihentymä.