Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Porvari aatelismiehenä

Soila Lehtonen – Aamulehti – 16.3.2002


VAATTEET ON MUN AATTEET?

Molière: Porvari aatelismiehenä
Suomennos ja ohjaus: Arto af Hällström
Musiikki: Toni Edelmann
Koreografia: Javier Torres
Lavastus: Metti Nordin
Puvut: Sari Salmela
Valosuunnittelu: Kari Leppälä
Äänisuunnittelu: Mauri Siirala
Rooleissa: Martti Suosalo, Heidi Herala, Vappu Nalbantoglu,
Carl-Kristian Rundman, Jonna Järnefelt, Jari Pehkonen, Miina Turunen,
Pekka Huotari, Jyrki Kovaleff, Jyrki Nousiainen, Kristo Salminen, Jouko
Klemettilä, Heikki Sankari, Joose Ylianttila, Jukka Juolahti, Sami Hiltunen.
Tanssijat: Sofia Hilli, Kirsi Karlenius, Tiina Peltonen, Samuli
Roininen, Inka Tiitinen, Sami Vartiainen
Orkesteri: Mari Kätkä/Merja Ikkelä, Ilari Hämäläinen, Pekka Nylund,
Hannu Saarinen, Markus Helander/Antti Riikonen
Laulu: Kaisu Kurki
Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 14.3.

“Mitä kyylyy”, honottaa Jari Pehkosen kreivi Dorante piipahtaessaan
Martti Suosalon riikinkukonsulkiin pynttäytyneen herra Jourdainin
luona. On hienoa kun Vieno soittaa pienoa!

Siis että halu olla “hienompaa” väkeä tekee ihmisistä peilailevia
marakatteja 332 vuotta Molièren barokkihovihupaelman jälkeenkin,
väittää Arto af Hällströmin ohjaama “comédie-ballet”. Hän on ohjannut
Molièrea usein, tämänkin näytelmän Teatterikorkeakoulussa 16 vuotta
sitten.

Metti Nordin on pystyttänyt suurelle näyttämölle jättiläislinnan,
ironisen valeperspektiivisen pahvikulissin. Muurien pinta muodostuu
sanomalehden sivuista.

Näyttämöllä on väkeä melkein 30. Ei ole pihistelty musisointi- ja
tanssiesityksissäkään: Toni Edelmannin mukavan rikkaassa musiikissa on
vaikka mitä gavotista juomalauluun, ja eloisassa orkesterissa on
harmonikan ja viulun lisäksi eksoottisiakin soittimia (uod-luuttu? zurna?).

Sari Salmela on urakoinut valtavan määrän silmänruokavaatetta herra
Jourdainin tolkuttoman mauttomista rimpsuista ja kimalteista
arvoitukselliseen loppukohtaukseen, jossa rooliasunsa riisunut,
naamioihin ja sanomalehtipaperipukuihin sonnustautunut ensemble tanssii.

***

Entäs se sisältö?

Molière kirjoitti harmittoman balettikomediansa Ludvig XIV:n
Versailles’hin hovijuhliin. Suuret klassikot olivat vielä
kirjoittamatta: Luulosairas, Tartuffe, Ihmisvihaaja, Saituri. Niiden
satiirista vallanpitäjät hermostuivat.

Herra Jourdain ei ole älyn jätti, mutta rahaa on kuin onnekkaalla
IT-sijoittajalla. Kun Lamborghineja ei ole vielä keksitty, hän keekoilee
mitä prameimmissa asuissa, yrittää ostaa sivistystä musiikin-,
filosofian- ja miekkailunopettajilta ja syytää rahojaan ihailemaansa
markiisittareen. Ja koska statustakin on aina kaupan, hän aikoo naittaa
tyttärensä vähintään kreiville.

Mutta rouva Jourdainilla on järkeä päässä, ja neuvokkaiden palvelijoiden
avustuksella herraa höynäytetään muka Turkin sulttaanin pojan kosinnalla.

Porvari aatelismiehenä on nähtävänä myös Kansallisteatterin
Willensaunassa, pääroolissa Pekka Autiovuori. Siinä tuntuivat nousevan
pääasiaksi vain ne vaatteet. Eihän näytelmässä tosin paljon aatteita
ole – mutta vaikka ei vertaillakaan tilan, lavastuksen ja ensemblen
mittakaavaeroja, Kaupunginteatterin suurellisessa tulkinnassa on se etu,
että siinä ei ole tingitty näyttelijä Molièren tekstin omainaislaadusta.

af Hällströmin ohjauksessa näyttelijät saavat täyden, häiritsemättömän
ajan ja tilan repliikeilleen. Molière oli näyttelijä: hänen dialoginsa
herää eloon vain, jos jokaikinen rooli tehdään kuin se olisi suuri.
300-vuotiaiden tyyppien vieläkin huvittava vivahteikkuus vastaa
tietenkin myös kunkin näyttelijän henkilökohtaista älyn ja huumorin
asteikkoa.

***

Kyllä silti kolmituntiseksi venyvässä irrottelussa on pysähtyneitäkin
hetkiä. Näytelmäkohtaukset näytelmässä – varsinkin aerobikahtavan
turkkilainen tanssinumero – tuntuvat kestävän aivan liian kauan:
takaisin pääasiaan! Emmehän me nyt ole Ludvigin hovissa, vaan
teatteri-iltaa viettämässä.

Heidi Heralan koomikonlahjat pääsevät taas oikeuksiinsa; rouva Jourdain
ei kuumenematta kestä miehensä rajatonta pöljyyttä; rehevää farssia
syntyy hillityin keinoin.

Carl-Kristian Rundman harjoitteli kosijan roolissa jo vuonna 1986 ja
heittelee keikarinkutrejaan pois Cléonten tosikonsilmiltä. Pekka Huotari
on hänen mainion maanläheinen ja cool palvelijansa. Miina Turusen
sukkela piika on aina salamana paikalla. Jonna Järnefelt on itsevarman
kalsea blondattu kreivitär, Jari Pehkonen härski aatelisniljake.

Jouko Klemettilän filosofianopettaja ei enää ole koko ajan hirmuisessa
kaasussa niin kuin samassa roolissa vuonna 1986, vaan opettaa
itsetietoisena, Esa Saarista muistuttaen, herra Jourdainille tieteitä.

Ja niin edelleen: koko ensemble tuntuu nauttivan dialogista, mistä
syystä yleisölläkin on mukavaa.

Martti Suosalon tyhmänovelan, väsymättömän kiipijä-Jourdainin
kiukkupussi-komiikka toimii, joskaan ehkä ei erityisen yllättävänä.
Paikoin hänen sivistyksensä aste tuo mieleen Uuno Turhapuron.

***

Näyttämölle valokiilaan jää seisomaan sanomalehtipaperista tehty
leninki. Paperipukuinen Suosalo kurkistaa siihen: missä sisältö?
Aatteiden ja vaatteiden suhdetta kai jäämme miettimään.