Arvio: Henki
Kuoleman edessä ei auta edes äly
Tapio Vanhatalo
Eeva-Liisa Haimelin ja Miitta Sorvali Henki-näytelmässä.
Margaret Edsonin näytelmä Henki (Wit) on taatusti ansainnut kaikki saamansa palkinnot, muun muassa Dramatists Guild- ja Pulizer -palkinnot. Näytelmä kertoo elämänsä tutkimukselle omistaneen runouden professorin joutumisesta itse tutkimusobjektiksi, muuttumisesta lähinnä munasarjoiksi ja vatsaonteloksi, jotka toimivat laajalle levinneen syövän kasvualustana.
Tutkimus ja tutkijankutsumus ja toisaalta sairauden ja väistämättömän kuoleman kohtaaminen ovat näytelmän keskeiset teemat, ja niiden myötä teoksen yleissävy on poikkeuksellisen epätunteellinen. Ei kuitenkaan kylmä, vaan älyllinen, keskittynyt ja ajatteleva.
Näytelmän pääroolia tekisi mieleni nimittää suorastaan nykyaikaiseksi, naispuoliseksi kuningas Leariksi. Ensinnäkin sen yksinäisen suuruuden vuoksi, jolla rooli hallitsee näytelmää, toiseksi sen luopumisen, heikkouden, kuolevaisuuden, periksi antamisen ja yksinäisyyden suuruuden vuoksi, jonka päähenkilö joutuu kohtaamaan ja hyväksymään.
Kolmas syy on se äärettömän hienovarainen, lähinnä understatementinomainen kritiikki tai kyseenalaistus, jolla näytelmä suhtautuu nykyiseen, länsimaiseen tutkimus- ja erikoistumiskeskeiseen arvomaailmaan.
Vaikuttavia
hiljaisuuksia
Jos ei sorru sentimentaalisuuteen Edsonin näytelmä, ei sitä tee Milko Lehdon Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle ohjaama esityskään.
Vaikuttavinta Lehdon ohjaamassa esityksessä ovat tauot, pitkät, rohkeat hiljaisuudet, jotka antavat näytelmän teemalle aikaa painua omalla painollaan katsojan mielen pohjaan.
Miitta Sorvalin komea pääroolisuoritus ei anna tilaa empaattiselle samastumiselle, vaan raottaa itsensä tiukasti haarniskoineen, 1600-luvun runouden elämän ja kuoleman kysymyksiin uppoutuneen professorin suojuksia vain välttämättömimmän verran. Armottomana opettajana ja tiukkana tutkijana tunnetusta naisesta ei sukeudu symppistä sairasvuoteellakaan.
Haarniskaan tulee kuitenkin taitavasti annosteltuja murtumia, ja se miten tutkijan omaa mieltä kiehtoneet tutkimuskohteet, runoilija John Donnen säkeet elämän ja kuoleman rajapinnalta, muuttuvat todellisuudeksi, on Sorvalin näyttelemänä sekä kiinnostavaa että vavahduttavaa.
Turhaa
kevennystä
En ole kuitenkaan aivan vakuuttunut siitä, että Sorvalin joissain kohdissa käyttöön ottamat, muun muassa Iltalypsyn Pirkko Harrisonista tutut koomisen tyylittelyn keinot – ”sivistyneen”, alahampaissa suhisevan s:n korostaminen ja tavuloppujen painottelu – ovat oikea keino keventää näytelmän raskasta aihetta.
Vivian Bearingina Sorvalilla olisi ollut varaa luopua tavaramerkeistään, sillä hänen henkinen kanttinsa ja karismansa olisi kyllä riittänyt kannattamaan näytelmää ihan sellaisenaankin.
Toisaalta rakenteeltaan upea näytelmä ei edes tarvitse ulkoista kevennystä, vaan keventää itse itsensä. Huumori on jo olemassa päähenkilön älykkäässä sarkasmissa, eikä se tarvitse erillistä koomista ilmaisua noustakseen esiin.
Hengessä nähdään myös muita erinomaisia roolitöitä, joissa näyttelijäntyö katoaa näkyvistä ja esiin piirtyy aiheen kannalta keskeinen asiasisältö. Hannu Lauri on vähäeleisyydessään erittäin vakuuttava ylilääkäri ja Kristo Salminen onnistuu apulaislääkärissään hienosti piirtämään kuvan tutkimusorientoituneen nuoren ihmisen vilpittömästä ja kaikkinielevästä innostuneisuudesta.
Petriikka Pohjanheimon sairaanhoitaja Susie on upeasti ja todellisesti näytelmän läsnäoleva lämmin ja pehmeä kohta, inhimillinen kosketus.
Oskari Torvisen lavastus muodostaa niin visuaalisesti miellyttävän sairaalaympäristön kuin on mahdollista kuvitella irtoamatta realistisen näyttämökuvan kehyksestä. Valkoisten sairaalavaatteiden hygieniaa pehmentävät lämpimät sävyt ja valoissa kuultavat seinäpinnat.
OUTI LAHTINEN
Margaret Edson: Henki, suomennos Kersti Juva. Helsingin kaupunginteatteri, ohjaus Milko Lehto, lavastus Oskari Torvinen, puvut Maija Pekkanen, valosuunnittelu Mikä Ijäs, ääni Kirsi Peteri. Pohjoismainen kantaesitys 29.3.