Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Ne kahdeksan valittua

Jukka Kajava – Helsingin Sanomat – 12.03.2005

EI HYVIÄ EIKÄ PAHOJA, VAAN IHMISIÄ


Heikki Ylikankaan Ne kahdeksan valittua on vahvojen miesten teatteria


Kun ensi-illassa joka toinen näyttelijä joutuu hieman tapailemaan sanojaan, katsomossa tietää, että ihan vielä asiat eivät ole aivan kohdallaan.

Yleisö ei tapailuista häiriintynyt. Harvoin on kaupunginteatterin tai minkään teatterin katsomossa vallinnut sellainen intensiivinen ja kuunteleva rauha, kuin vallitsi Heikki Ylikankaan Ne kahdeksan valittua -esityksen äärellä. Latautuneen tulkinnan oli ohjannut Milko Lehto.
Loppuaan kohden miltei jännäriksi kehittyvä tarina vei mukanaan. Näytelmän oppitunnitkaan, hieman luennonomaiset selittelyjaksot eivät häirinneet katsojan paneutumista. Sillä tavoin ilta oli todellakin onnistunut.


Ehkä myös itse teokseen sisältyvä anteeksiannon teema kiinnostaa tämän päivän katsojaa, kuten sen perusteetkin. Kun näytelmän Risto Ryti armahtaa desanttina pidätetyn ja kuolemantuomion saaneen Kerttu Nuortevan, motiivi osuu terävästi sekä silloiseen että ehkä nykyiseenkin aikaan.
Ei voi puhua syyllisyydestä, jos ei ole ollut vaihtoehtoja. Rytin määrittely vapauttaa Kerttu Nuortevan, kiristyksellä uhaten vakoojaksi koulutetun neuvostoagentin. Samalla lauseella Ryti vapauttaa myös itse itsensä syyllisyydestä muun muassa kahdeksan juutalaisen joukkoluovutukseen. Heistä seitsemän joutui keskitysleirillä joukkotuhon ruuaksi.

Me nykykatsojat lienemme samoista näytelmän erittelemistä syistä johtuen valmiit armahtamaan suomalaisen prosessin silloiset osalliset. Vai olemmeko? Sitä katsoja kysyköön itseltään.
Ylikankaan omien tutkimusten ja muun muassa Elina Sanan Luovutetut-teoksen tietojen pohjalta rakennettu tilausnäytelmä on tosin lievästi vaikeuksissa oman itsensä kanssa. Näytelmän nimikin on sikäli harhaanjohtava, että näitä valittuja ei ihmeemmin tavata.


On kirjoitettu melko puhdas päätöksen tekoa kuvaava salonkinäytelmä. Tarjolla on keskusteluja toimistoissa, ravintoloissa ja ties missä kabineteissa. Mukaan mahtuu jopa romantiikkaakin, mutta ei kaikeksi onneksi prinsessasaduksi asti. Lemmenroihahduksen monille yllättävä loppukäänne muuttaa kaiken.

Esityksen saksalaiset ovat aika yksitasoisia öykkäreitä. Kotimaankin sankareihin tai sankarittariin on jäänyt kliseen sivumakuja.


Juutalaisten maailmankohtalon arvoitusta lähestytään yritteliäästi, myös Tiia Lousteen ja varsinkin Abraham Stilleriä esittävän Aarno Sulkasen ansiosta. Mihinkään yksiselitteiseen ei langeta, kuten viisasta onkin.
Luovutusprosessin historiallisia tapahtumia ja henkilöitä Ylikangas on karsinut uutterasti, mutta silti näytelmään on jäänyt myös pakollisuuden leimaa.
Mukana on rooleja, jotka ovat läsnä juuri historiallisesta, eivät näytelmän vaatimasta välttämättömyydestä johtuen. Tästä syystä roolityötkin ovat erivahvoja, mutta vahvimmat ehdottomasti täyttä tavaraa.


Vahvan työn tekee Kari Mattila Valpon Arno Anthonina, välttämättömyyteen suostuvana päättäjänä. Mattila näyttelee hallitusti ja selkeästi henkilönsä ajatuskulut, mutta niin tekevät myös Heikki Sankari sisäministeri Horellina ja varsinkin Hannu Lauri Risto Rytin roolissa. Loppupuolen armahduskohtaus on erinomainen. Kiitos siitä kuuluu myös desanttiin rakastuvaa Paavo Kastaria näyttelevälle Jari Pehkoselle.


Kerttu Nuortevana Vuokko Hovatta on tuimine mulkaisuineen kestopateettinen, kun taas Leena Uotila pienehkössä Hella Wuolijoen roolissa melkeinpä hassu. Ehkä ankaraan tarinaan tarvittiinkin pientä kevennystä.

Milko Lehto on ollut oikein hyvä ohjaaja juuri tälle näytelmälle. Nuori mies tekee hyvällä tavalla asenteetonta, jopa viileää teatteria. Esitys pikemminkin näyttää kuin väittää. Ohjaaja ei puhu hyvistä ja pahoista. Esityksessä on kysymys ihmisistä. Se sopii juuri tälle tekstille.


Maija Pekkasen puvut ovat osuvasti ajalle uskollisia, ehkä myös Mimmi Resmanin lavastus rusehtavassa rumuudessaan.