Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Ne kahdeksan valittua

Matti Saarela – Etelä-Saimaa – 15.03.2005

Hakaristin pitkä varjo


Tiesin, että Heikki Ylikangas on loistava kirjoittaja. Silti minulle oli
yllätys, miten hyvin hän on osannut pukea sanottavansa draaman muotoon.
Ne kahdeksan valittua perustuu historiallisiin faktoihin. Ylikangas ei
kuitenkaan saarnaa tai pidä esitelmää. Hän tekee hyviä kysymyksiä ja
yllyttää katsojaa ajattelemaan itse.

Hakaristin varjo ylettyy hyvin kauas. Suomalaisten syyllisyys, tai
syyttömyys on tietenkin yksi näytelmän avainaiheista.
Ylikankaan perspektiivi on kuitenkin paljon laajempi. Hän ei turhaan
korosta käsiohjelmassa näytelmän fiktiivistä luonnetta. Ne kahdeksan
valittua on myös tutkielma moraalin ja etiikan reunaehdoista.

Yhden avainrepliikin hän on kirjoittanut neuvostoliittolaisen desantin
Kerttu Nuortevan (Vuokko Hovatta) suuhun. Nuorteva perustelee Stalin
vainoja sillä, että niissä tuhottiin lähestyvässä suursodassa
Neuvostoliitolle potentiaalisesti epälojaaleja ihmisiä.


Ylikankaan Nuortevan mielestä Suomen valkoiset toimivat aivan samoin
kukistaessaan punaisten kapinaa keväällä 1918. Kysymys ei ollut koston
keväästä, vaan Neuvostoliiton hyökkäyksen sattuessa epälojaaleiksi
epäiltyjen kansalaisten systemaattisesta likvidoimisesta.

Minkä sodan ensimmäisiä uhreja ovat sitten Ruandan miljoona murhattua
afrikkalaista tai Darfurin juuri nyt tapahtuvan verilöylyn sadattuhannet
tapetut ovat? Miksi tappaminen jatkuu yhä, ja ketä se ihan oikeasti
kiinnostaa? Nämä ovat hyviä kysymyksiä, kun ryhdymme arvioimaan
historiallisten henkilöiden syyllisyyttä.


Historiantutkijat ovat käyneet viime vuosina poliittisen väkivallan syistä
ja seurauksista mielenkiintoista keskustelua. Yksilö voi surmata toisen
vihapäissään. Miljoonien murhaamiseen tarvitaan koneisto ja paljon
jäätävänkylmää loogista harkintaa. Kansanmurhia ei tehdä tunnekuohussa tai
sattumalta.

Looginen ajattelu ei tietenkään vie järjelliseen lopputulokseen jos
ajattelun lähtökohdat ovat järjettömät. Varmaan mikään muu tekijä ei
vahingoittanut saksalaisten omia sotaponnistuksia yhtä paljon kuin
juutalaisten tuhoaminen.


Tätä ihmettelee myös näytelmän juutalainen Stiller (Aarno Sulkanen). Miksi
Jumala sallii näin järjettömän ja raakalaismaisen typeryyden tapahtua?
Ihmisten teot ovat historian faktoja. Näiden tekojen motiiveja on paljon
vaikeampi dokumentoida luotettavasti.


Näytelmän tematiikan kannalta tämä on kuitenkin oleellinen kysymys.
Länsimaisessa oikeudessa teon tuomittavuus riippuu sen motiivista.

Suomen sodan aikaisen johdon oli tietenkin mahdoton ymmärtää silloin
sellaista, jota me emme vieläkään oikein pysty ymmärtämään. Ylikangas tuo
näytelmässään hienosti esiin tämän historian irrationaalisen puolen
Himmlerin hahmossa (Jouko Klemettilä).


Kuvaavaa lienee se, että hahmo on jollakin tavalla koominen. Aikalaisia
Himmler tuskin hirveästi nauratti.

Ohjaus on jäntevä. Nuori Milko Lehto on ammattimies. Episodimaisesti
etenevän tarinan kohtausten sisäinen jännite on hyvä.


Ja mikäs on ohjatessa, kun ohjattavana on loistavia näyttelijöitä.
Tosin tästäkin joukosta yksi nousee ylitse muiden. Jari Pehkosen Paavo
Kastari ei ehkä ole lainkaan sen oikean professori Paavo Kastarin näköinen,
mutta erittäin uskottava hahmo näytelmän Kastari kuitenkin on.
Hahmo todistaa pelkällä olemassaolollaan näyttelijä Pehkosen ja
näytelmäkirjailija Ylikankaan tarkkanäköisyyden ja ihmistuntemuksen
puolesta. Näytelmän Kastarissa yleinen ja yksityinen leikkaavat. Rooli on
todella hieno.

Ne kahdeksan valittua on Helsingin kaupunginteatterin tilaustyö. Ylikangas
teki kaksi vuotta sitten valtioneuvoston kanslian pyynnöstä selvitystä
pitäisikö sodan aikaisista luovutuksista tehdä perusteellinen tutkimus.
Valtioneuvosto lähti liikkeelle asiassa Elina Sanan vuonna 2003 ilmestyneen
Luovutetut-kirjan johdosta.


Ylikangas suositteli selvityksen tekemistä ja näytelmä perustuu hänen
suositustaan varten tekemäänsä tutkimustyöhön.