Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Ne kahdeksan valittua

Pirjo Puukko – Hämeen Sanomat – 17.03.2005

Vielä yksi tarina viime sodasta

Kun tuntuu siltä, että kaikki mahdollinen on näyttämöllä jo vatkattu moneen kertaan maamme viime sodasta, odottaa hiven epäillen Heikki Ylikankaan kirjoittaman näytelmän Ne kahdeksan valittua alkua Helsingin Kaupunginteatterissa.


Epäily on aiheeton. Vielä löytyy näkökulma, joka jaksaa kiinnostaa. Elina Sanan kohua synnyttäneen kirjan Luovutetut pohjalle rakentuva teksti tarttuu kipeään aiheeseen: Miksi Suomi luovutti pakolaisjuutalaisia vuonna 1942 Saksan keskitysleireille?


Risto Rytin, sisäministeri Toivo Horellin ja valtion salaisen poliisin päällikön Arno Anthonin päätöksiä tarkastellaan Saksan painostuspolitiikan alla: viljaa tulee, jos pakolaisia luovutetaan.
Näytelmä on pääsääntöisesti puhetta ja tilanneanalyysia, päättäjien punnerrusta vaikean tilanteen edessä, ja siksipä mitään draamallisesti kiinnostavaa näyttämölle ei synny. Tosiasioihin pureudutaan yksi yhteen metodilla, tulkinnalliselle rakenteelle ei jätetä tilaa.

Pienet ihmiset ja suuret päätökset

Näytelmä ei osoita syyllisiä sormella vaan kerii auki sitä monimutkaista sotkukerää, jonka sisällä yksikään suomalainen poliitikko ei tunne oloaan turvalliseksi.


Saksalaiset vierailijat Himmler ja Müller kuvataan lähinnä saapastelijoiksi, joiden mahtipontisuus lähentelee sterotypiaa.


Lehdon ohjaus etenee intensiivisesti. Risto Rytin työhuoneen painostava tunnelma heittyy kaiken ylle. Päättäjät tekevät ratkaisujaan ilman todellisia vaihtoehtoja.


Luovutetuista puhutaan, mutta he eivät nouse esityksen keskiöön. He ovat poissaoleva voima, joka näkymättömänä murtaa selkärankoja.


Vihdin seudulle pudotettu neuvostodesantti vetää mukanaan Hella Wuolijoen tapahtumiin. Matami Wuolijoki on kaikessa koppavuudessaan näytelmän keventäviä elementtejä.


Mimmi Resmanin valtava, koko pyörivän lavan leikkaava seinämä tuntuu liikkuessaan heittelevän roolihahmoja kuin marionetteja. Ohjaaja Milko Lehto on ratkaissut monta lavalta poistumista siten, että hahmot astuvat vimmalla vaihtuvalta estradilta valokeiloihin aivan ensimmäisen katsojarivin eteen – kuin arvosteltaviksi.

Näyttämön tiheä tunnelma

Hannu Lauri esittää Risto Rytiä vähäeleisesti mutta julmetun sisäistyneesti. Hymytön mies tietää valtakunnan kohtalon olevan käsissään.


Kari Mattilan Valpon päällikkö on presidentin vastakohta: sietämätöntä sisäistä kamppailua käyvä mies puuskuttaa naukkailtujen ryyppyjen voimalla. Lopun vankilakohtauksen murtunut mies on pelkkää hyytelöä, potkittavaksi antautuva polo.


Aarno Sulkanen tekee yhden näytelmän komeimmista roolisuorituksista Helsingin juutalaisen seurakunnan edustajana. Tieto luovutuksista on horjuttanut miehen uskoa yläkertaan. Sulkanen hikoilee tuskaa ja elää koko kehollaan roolihahmon ristiriitaisia tunteita. Tiia Louste on hänen vaimonaan napakasti ohjaksia pitävä hahmo.


Vuokko Hovatan nuori vakooja Kerttu Nuorteva on hehkuaan täynnä ihan tukehduksiin asti. Jari Pehkosen oivan liukkaasti esittämä armeijan valvontaosaston päällikkö Paavo Kastari rakastuu kuolemaan tuomittuun holhokkiinsa ja avaa aivan uuden näkökulman vangin ja vangitsijoiden suhteeseen.


Näyttelijät tekevät kautta linjan tasaista työtä: Heikki Sankari sisäministerinä, Matti Olavi Ranin kovaotteisena Valpon luutnanttina, Jouko Klemettilä Himmlerinä, Jyrki Kovaleff Gestapon päällikkönä ja Helena Haaranen koskettavasti ainoana pakolaisjuutalaisena miehensä vangitsemisen vastustajana.


Ne kahdeksan valittua jatkaa sarjaa, jota Helsingin Kaupunginteatterissa ovat edeltäneet Paavo Haavikon Airo ja Brita ja Hitlerin sateenvarjo sekä David Edgarin Albert Speer.
Inhimillisesti teksti kiinnostaa. Juoninäytelmän yksinkertainen muoto ei anna kuitenkaan teatterillisesti sellaisia eväitä, että niitä jaksaisi kauaa pureskella.