Arvio: Ne kahdeksan valittua
Syyttäjän penkki on vapaana
Professori Heikki Ylikangas on luonut tieteellisen toimintansa ohella jo parikymmentä vuotta uraa näytelmäkirjailijana. Hänen pohjalaispainotteiset tutkimuksensa ovat laajentuneet koko kansakuntaa käsitteleviin tutkimus- ja näytelmäaiheisiin. Viimeisin teksti tuo näyttämölle jatkosodan aikana luovutettujen Suomen juutalaispakolaisten kohtalon ja etenkin luovutusprosessin. Näytelmän kimmokkeena on ollut Elina Sanan teos Luovutetut (2003) sekä Ylikankaan itse valtioneuvostolle tekemä selvitys aiheesta.
Lavastaja Mimmi Resman on päätynyt 40-lukulaiseen peruskalustukseen, mikä toki sopii näytelmään, jossa nimenomaan sanat ja teot puhuvat. Maija Pekkasen puvustus noudattelee ajan linjaa.
– Puvustajan on luotava illuusio ajasta myös niille, joilla ei ole omaa muistia siitä. Pukusuunnittelija auttaa näyttelijää ja on tavallaan osavastuullinen henkilöohjauksesta. Erityisen arvokasta on puvustaa tällaisia kantaesityksiä, joihin ei ole vielä aiempaa mallia, kertoo Maija Pekkanen.
Ne kahdeksan valittua on miesten näytelmä. Heidän vahvuutensa ja heikkoutensa kulkevat inhimillisellä tavalla tarinan myötä aina lakipisteeseen saakka. Sellaisena voi pitää Risto Rytin (Hannu Lauri) avainrepliikkiä, jossa hän ennakoi, miten tuleva historia tulkitsee syyllisyyden ja syyttömyyden.
Näytelmän tavoitteena on osoittelemattomuus, ja sen se toteuttaa. Katsojalle kerrotaan tekoja ja niiden aikaan sidottuja syitä, mutta on vaikea mennä heittämään kiveä kenenkään päähän. Jos katsoja niin mielii tehdä, se vapaus jää hänelle. Usein aikaamme vaivaa epämiellyttävä jälkiviisaus, mutta Ylikankaan teksti ei siihen sorru. Näytelmän loppukohtauksessa Arno Anthoni (Kari Mattila) istuu vankisellissään miehenä, joka sopi kahdeksan juutalaisen luovuttamisesta Saksaan. Mattilan roolitulkinta on niin viiltävän uskottava, että se jää loppukuvana mieleen pitkäksi aikaa esiripun sulkeuduttua.
– Rooli on kiinnostava. Anthonista on faktaa, ja hänestä on pyritty tekemään tapahtumien syntipukki, mutta kuoren alla on ihminen, tulkitsee Mattila rooliaan ja naurahtelee, miten hänelle on osunut aiemminkin vastaavia rooleja. Vaaditaankin siis taitavaa näyttelijää esittämään konnaa, joka voi olla myös olosuhteiden uhri. Puvun on parasta sopia silloin ylle, ja Mattila tekee kyllä nyt suuren roolin myös vertauksellisesti sopivassa puvussa.
Näytelmän nimi liittyy kahdeksaan luovutettuun juutalaispakolaiseen, joiden kohtalot on dokumentoitu. Yksi heistä pelastui. Stillerin juutalaisperhe (Aarno Sulkanen ja Tiia Louste) ei ole kuitenkaan tarinan keskiössä. Sivuun jäävät tarkoituksellisesti ne, joita asia eniten koskee, mikä tosin on läpi maailmanhistorian totta. Näytelmän tietoinen näkökulma onkin historioitsijalle luontevampi: prosessiin vaikuttaneet tekijät.