Arvio: Miss Saigon

Miss Saigon

Viimeisin suurista kansainvälisistä menestysmusikaaleista,
Claude-Michel Schönbergin säveltämä Miss Saigon saapui Suomeen viidentoista
vuoden viiveellä. Sitten Lontoon kantaesityksen vuonna 1989 siitä on tehty
maailmalla pianaikaa 80 eri tuotantoa; Pohjoismaissa ensin ehti Kööpenhamina,
jossa se nähtiin ensi kerran vuonna 1996, ja Tukholmassa pari vuotta
myöhemmin.

Helsingin kaupunginteatterin Miss Saigon on toteutettu samalla reseptillä
kuin Tallinnan Linnahallin tuotanto puolitoista vuotta sitten.
Ruotsalaisohjaajan Georg Malviuksen ohella brittiläinen lavastaja Ellen Cairns
ja virolainen koreografi Jüri Nael ovat olleet tekemässä molempia esityksiä.

Naapurista on napattu myös muutamia näyttelijöitä ja kuorolaisia.
Miespääosassa Chrisinä vuorottelee jokseenkin tuntemattoman Mika Turusen kanssa
Viron taannoinen euroviisuedustaja Koit Toome, joka nähtiin lavalla musikaalin
ennakkoensi-illassa keskiviikkona.

Kaupunginteatterilla on ollut tarjota omastakin takaa parastaan:
pukusuunnittelija Sari Salmela ja valosuunnittelija Juha Westman pärjäävät missä
tahansa kansainvälisessä vertailussa. Salmelan työmaa on ollut valtaisa, sillä
tarinaltaan aika intiimissä musikaalissa on spektaakkelimaisia joukkokohtauksia,
joista yhdessäkin esiintyjiä on lavalla puolisen sataa – ja kaikilla erilainen
asuste!

Musikaalissa on sanomaa

Miss Saigon edustaa sitä lajia musikaalia, jossa on sanomaa.

Tarinan ytimessä on nuori vietnamilaistyttö Kim, joka rakastuu
amerikkalaiseen sotilaaseen Chrisiin. Tai rakastuu ja rakastuu; mies on
toisaalta pelastava enkeli pois sodan kurimuksesta ja hengen pitimiksi ainoasta
vaihtoehdosta, prostituutiosta.

Eletään Vietnamin sodan lopun aikoja, ja amerikkalaisille tulee keväällä 1975
Saigonista niin äkkilähtö, että vasta hääyönsä viettäneen pariskunnan tiet
eroavat. Madame Butterfly -oopperasta muunnellun juonen mukaisesti tyttö
synnyttää lapsen, josta kotimaahansa palannut mies ei tiedä mitään. Aikansa
rakastettuaan ikävöityään ja sotamasennusta paranneltuaan hän avioituu toisen
naisen kanssa.

Tarinassa on hypätty kolme vuotta eteenpäin. Chrisin veteraanitoveri John
johtaa hyväntekeväisyysjärjestöä, joka jäljittää ja auttaa amerikkalaisten
sotilaiden Vietnamiin tekemiä aviottomia lapsia, joita ”vapautetussa”
Vietnamissa kohdellaan kuten vihollisen äpäriä kohdellaan. Kimin on näytetty
päässeen poikansa kanssa venepakolaisena Bangkokiin, jonne Chris vaimoineen nyt
suuntaa tehdäkseen tilit selväksi menneisyytensä kanssa ja voidakseen jatkaa
avioliittoaan puhtaalta pöydältä.

Ellen-vaimo myöntyy siihen, että he antaisivat elatusapua Kimille ja
Tam-pojalle, mutta ei suostu miehensä aviottoman lapsen adoptointiin. Kimin
näkemys on, että lapsen paras elämä on Yhdysvalloissa isänsä luona ja on valmis
kuolemaan oman käden kautta sen päämäärän eteen. Kuolema vapauttaa Chrisin
pattitilanteesta, mutta sen verran patoutumia jäähyväisiin Kimin ruumiin äärellä
sisältyy, ettei avioliitonkaan tulevaisuus lupaa hyvää. Mutta se ei ole enää
tämän musikaalin asia kertoa.

Buddhan kämmenellä ei pelkää lintunen

Kimin roolissa keskiviikkona nähtiin teatteritaiteen maisteriksi valmistuva
Sanna Majuri, jolla ennen teatterikorkeakoulua on vankat musiikkiopinnot Pop
& Jazz konservatoriosta. Koulutusyhdistelmä on juuri sitä mitä suomalainen
musiikkiteatteri kaipaa.

Vaikka ammatillinen kokemus on vielä varsin vähäinen, Majuri kantaa vaativan
roolinsa herkkyytensä säilyttäen, ja myös hennon tyttömäinen olemus on omiaan
etnorooliin. Näyttelijä on vahvasti läsnä Kimin tunteissa, ja tulkinnassa
välittyy myös se, ettei kaikki ihmisen käyttäytyminen motivoidu länsimaisen
ajattelun mukaan: Buddhan kämmenellä ei pelkää lintunen.

Koit Toome ennen muuta laulutulkitsee Chrisin roolin. Hänen
näyttelijänilmaisunsa on aika kömpelöä. Yhtä jäykkä sillä alueella on Johnia
esittävä Lauri Liiv, hänkin Viron apuja ja tullut kuvioihin musiikkipuolelta.
Näissäkin rooleissa vuorottelevat suomalaiset, Mika Turunen Chrisinä ja Sami
Hintsanen Johnina, ovat hankkineet meriittejään lauluhommista. Vaikka
musikaalikokemusta kaikilla – Toomella eniten – onkin, koko keskeinen mieskööri
edustaa ankarasti ajatellen harrastajateatteriosastoa.

Laulaja vai näyttelijä, siinäpä vasta pulma

Naiset ovatkin esityksen voimavara: Ellenin roolin näyttelevä Maria Ylipää
opiskelee Sanna Majurin tapaan teatterikorkeakoulussa. Hän on opiskellut
musiikkia ja tanssia lapsesta pitäen, laulua viitisen vuotta; siinä hän on aivan
loistava, tällaista vaivattomuutta ja äänen ulosannin helppoutta harvoin kuulee.

22-vuotias Ylipää on vielä kova mimmi musikaalinäyttelijänä – jos alan töitä
riittää. Suomalainen musiikkiteatteri tuotantokohtaisine kiinnityksineen on aika
kapealla pohjalla, eikä lajiin erikoistunutta ammattikuntaa oikein pääse
syntymään.

Hiukan vaikuttaa myös siltä, että laitosteatteritkin kokeilevat uusia kasvoja
mieluummin kuin käyttävät laulutaitoisia ammattinäyttelijöitä, joita luulisi
löytyvän freelancereista. Sellaiseen rooliin kuin Puntti Valtosen sutenööri,
joka vastaa draaman kevennyksistä, juuri laulava näyttelijä on omiaan. Ei
Valtonen mikään Pavarotti ole, mutta pesunkestävä ammattilainen
musiikkiteatterin tekijänä.

Valtosen ympärille kehkeytyvät myös Miss Saigon -musikaalin näyttävät
joukkokohtaukset, joista amerikkalaisen unelman esittely on aivan uskomaton
satsaus kaikkine hahmoineen: tanssivista hot dogeista kokispulloihin,
Setä-Samulista kimalle-Elvikseen, kantrifolkloreen ja Ihmemaa Ozin trattipäiseen
peltiukkoon.

Miss Saigonin kulussa on paikoin kohtia, joissa katsoja ehkä putoaa vähän
kärryiltä. Se on nk. läpisävelletty, ja kaikki teksti esitetään laulaen. Jotain
sanoista menee väkisinkin ohi. Sen sijaan onnistunut rakennejekku on hypätä yli
Kimin ja Chrisin eroon johtaneen tilanteen ja palata siihen takaumana: Vietnamin
rakastavaisten suhteen jännite puretaan vasta loppukohtauksissa. Ja ”oikean”
helikopterin laskeutuminen näyttämölle noutamaan amerikkalaisia lähetystöstä on
vaikuttava näky sinällään, saati kohtauksen sisällön takia.

Itkuja herkistelevä melodraama Miss Saigon on. Vietnam, rakastettuni…