Arvio: Mestariluokka
MESTARILUOKKA ON VIILTÄVÄN TEHOKAS ESITYS
Taiteilijat diktaattorin leikkikaluina
Mestariluokka on mestarillinen teatterielämys. Neljä miestä Helsingin
Kaupunginteatterin suurella lavalla pitää äärimmäisen vireen yllä kolme
tuntia.
Eletään vuotta 1948. Josif Stalin on kutsunut kaksi säveltäjää Kremliin
keskustelemaan säveltäjäliiton kokouksen julkilausumasta, joka on valmiiksi
kirjoitettu ja Stalinin hyväksymä, viis siitä, että säveltäjät eivät sitä
ole nähneet.
Säveltäjät, Dmitri Shostakovitsh ja Sergei Prokofjev ovat epäilyttäviä, he
eivät tee musiikkia ”kansanlaulun tapaan”, heitä moititaan musiikillisesta
sekasorrosta, formalismista, kaikesta mistä, mitä Stalinin ns.
kulttuuriasiantuntija Andrei Zdanov keksi heitä syyttää.
Säveltäjät tulevat hermostuneena Kremlin saliin, jonka keskellä on
epävireinen vanha flyygeli ja jo nousuhumalassa oleva Andrei Zdanov. Stalin
ilmestyy paikalle vessasta (vessalla on tärkeä osuus lavastuksessa).
Käymälässä Stalin laulaa Suuren Perjantain vigiliaan kuuluvaa kirkkohymniä.
Stalin ilmoittaa tavanneensa päivällisellä vanhoja ystäviä,
pappisseminaarilaisia.
”Ketkään eivät ole niin aitoja ystäviä, kuin vanhat ystävät”, Stalin
haikailee, mutta jotenkin rivien välistä pilkistää tieto, etteivät ”vanhat
ystävät” välttämättä pääse turvallisesti kotiin Gruusiaan – eivät koskaan.
Nalle-Stalinin sisällä
on kissapeto
Lasse Pöysti on monesti sanonut että Mestariluokan Stalin on hänen vaikein
roolinsa. Ehkä niin onkin. Pöysti on jo 79-vuotias, pelkkä suuren roolin
muistaminen on urotyö. Mutta hän on onnistunut vanhan diktaattorin
luonnehdinnassa erinomaisesti.
Stalin vaikuttaa nallemaiselta ja väsynyt hän on todella. Väsymyksen
tajuaminen tekee hänet ärtyisäksi. Nallemaisuus on pelkkää pintaa, sen alla
piilee saaliilla leikittelevä kissapeto.
Säveltäjien haukkumisen ja häpäisemisen tekee hänen puolestaan Andrei
Zdanov. Stalinin ei tarvitse kuin kerran iskeä ja sitten on säveltäjien
kohtalo selvä, mutta hän haluaa ensin pelata. Ihmisillä pelaaminen on
diktaattorien mielipuuhaa, sitä harrasti myös Urho Kekkonen, toki Stalinia
vähäisemmällä mahdilla.
Mestariluokka ei kerro pelkästään Stalinin hovista, samanlaista voisi
tapahtua missä tahansa totaalisen vallan maassa. Jostain syystä diktaattorit
rakastavat poroporvarillista taidetta, sellaista mitä on ennenkin ollut.
Uusi saa diktaattorit aina pelon valtaan. Uusi työntää vanhan tieltään, ja
siinä voi diktaattorillekin käydä huonosti.
Vapaudutaan
votkan voimalla
Mestariluokka on viiltävä musta komedia. David Pownallin teksti on loistava
ja minusta ohjaaja Kurt Nuotio on saanut siitä irti harvinaisen paljon.
Stalinin salissa juodaan runsain määrin votkaa. Prokofjev yrittää alussa
kieltäytyä viinasta, mutta lopulta hänkin juo pelkää hermostuneisuuttaan.
Viinan myötä tunnelma vähitellen muuttuu, säveltäjät rohkaistuvat ja
heittelevät huulia, joita varmasti seuraavana päivänä katuvat.
Stalin tulee yhä hövelimmäksi, kuin kissa, joka antaa rapsuttaa itseään
mahan alta, mutta seuraavassa hetkessä raapaisee käden verille.
Alkoholisti Zdanov juopuu ja alkaa käyttää rumaa kieltä. Martti Suosalon
Zdanov on narrimainen tyyppi, jota Stalinin piireissä kutsutaan Pianistiksi,
koska hän osaa soittaa keskinkertaista paremmin Chopinia.
Zdanov oli monitoimimies. Tultuaan Suomesta valvontakomission johdosta
takaisin Moskovaan hänelle lankesi kulttuurin valvominen, ja sen työn hän
teki diletanttimuusikon tarmolla.
Martti Suosalon hosuvan liikehtimisen maneeri paikoin ärsyttää. Zdanov oli
sydänvikainen ihminen, ei hän niin kauheasti riehunut, vaikka haukkuikin.
Zdanov kuolikin pian mestariluokan jälkeen.
Pyristellään
mutta alistutaan
Asko Sarkola Shostakovitshina on alussa taistelutahtoinen, ja juotuaan jopa
ärhäkkä, mutta toki hän tietää, että alistuttava on. Hän käy vessassa
psyykkaamassa itseään: ”Älä sano mitään, älä hermostu”. Shostakovitsh
kuitenkin tietää olevansa nero ja kansainvälinen kuuluisuus, tulevaisuuden
nimi. Hän pyristelee.
Esko Roineen Prokofjev on menneen maailman ihminen, Stalinin höykytyksessä
häntä varmasti raskaasti harmittaa, ettei hän jäänyt Pariisin, jossa oli
tähti tähtien joukossa. Kotimaankaipuu on joskus tuhoisaa.
Prokofjev on Shostakovitshia vanhempi, ja hänen kuolemanpelkonsa on
suurempi. Hänellä on nuori rakastajatar ja hän haluaisi vain elää, vaikka
Stalinin mielestä mies kuolee millä hetkellä tahansa. Prokofjev kuoli samana
vuonna kuin Stalin.
Sävelletään,
tai sävelletään ja itketään
Mestariluokan komeimpia kohtauksia on se, jossa koko herrakaarti yrittää
yhdessä säveltää georgialaisen (gruusialaisen) keskiaikaisen runoilijan
Rustavelin veristä runoelmaa, jossa on outo, väkivaltaisen seksuaalisuuden
motiivi.
Stalin haluaa lisäillä runoon filosofisia mietteitään, ja selvää on, että
touhusta ei mitään tule. Kun koko tilaisuuden uskollisesti äänittänyt
kersantti kelaa sävellyssotkun kuultavaksi, Stalin saa silmiinsä raivon
kyyneleet.
Sävellys ei ole ryhmätyötä. Säveltäjä on omalla alueellaan diktaattori, niin
kuin runoilijakin. Eikä lahjoja ole kuin harvoilla.
Sävellyskohtaus on toki koominen, mutta yleisö tajuaa sen pohjimmaisen
karmeuden. Väliaplodit ensi-illassa olivat paikallaan.
Mestariluokan lavastus on elegantti: pramea huone jossain Kremlissä,
flyygeli, takka, viinakaappi, levyhylly ja vessa, jossa kukin vuorollaan
käy. Lavastaja Hannu Lindholm on varmaan katsellut kuvia Kremlistä.
Musiikkina käytetään sekä Shostakovitshin että Prokofjevin sävellyksiä,
paitsi mitä nyt Zdanov soittaa itsekseen ennen muiden tuloa
vastavallankumouksellista, porvarillisesti hapantunutta jazzia.
Mestariluokka on ehdottomasti hintansa arvoinen teatteriesitys!