Saavutettavuustyökalut

Muutoksia suuren näyttämön syksyn 2020 esityskalenterissa: Pieni merenneito palaa ohjelmistoon, Päiväni murmelina- ja Tatu ja Patu Helsingissä -ensi-illat siirtyvät. Lue lisää muutoksista Ajankohtaista-osiosta.
Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Mestariluokka

Pirjo Puukko – Hämeen Sanomat – 02.09.2006

DIKTAATTORIN MESTARILUOKALLA EI TURHIA HYMYILLÄ

Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä on tarjolla jotain sellaista, minkä ohi ei yhdenkään teatterista pitävän kannattaisi kulkea.

On neljä loistavaa näyttelijää, Lasse Pöysti (Josif Stalin), Esko Roine (Sergei Prokofjev), Asko Sarkola (Dmitri Šostakovitš) ja Martti Suosalo (Andrei Ždanov).

Näytelmä on englantilaisen David Pownallin kirjoittama Mestariluokka, jossa Stalin kouluttaa ja löylyttää jo kansainvälistä mainetta saaneita säveltäjiä.

Stalinin haluaisi neuvostotaiteen pirtaansa kansan syvistä riveistä – mieluiten gruusialaisten riveistä – syntyneitä melodisia sävelmiä. Se loukkaa taiteilijan vapautta, mutta säveltäjämestareiden on pidettävä suu soukalla, sillä Siperia ei ole kaukana.

Kurt Nuotion ohjaama esitys hengittää heti ensi hetkestä tiiviin vangitsevana. Suosalon Ždanov saapuu valtavien Kremlin muurien puristuksissa olevaan huoneeseen ja tarkistaa paikkoja ennen sovittua tapaamista. Hän laittaa levyn lautaselle ja maistaa hieman kiellettyä länsimaista hedelmää.
Jo seuraavassa hetkessä hän saa kohtauksen, josta selviää nitronapin avulla. Pari ronskia lyöntiä rintaan, ja soturi on valmis taistoon.

Tämä ensipuhallus on vain alkusoittoa hirmukonsertolle, jossa kamppailevat taide ja valta.

Vodkaa ja väkivaltaa

Esitys on täynnä mustaa huumoria, jonka karmeus on sen totuudellisuudessa.

Vuonna 1948 Stalin on jo vanha mies, ja käyttää hyväkseen habituksensa haurautta. Hirmuvaltias lempeän olemuksen takana on yhä sama, ja iskut osuvat piiskoina.

Pöystin Stalin on peluri, joka pyörittää niin säveltäjiä kuin kenraalieversti Ždanoviakin. Hän antaa kenraalieverstin räyhätä aikansa, mutta sitoo suitset sopivin väliajoin suupieliin ja esittää herkkiä taiteilijoita ymmärtävää isää.

Pöysti on ahnas tunnelmien vangitsija. Pienen pienin elein hän merkkaa reviirinsä, ja jos vastapuoli ei sitä satu huomaamaan, voi sitä.

Edes vodkahuuruisen Stalinin typeryyksille ei saa hymyillä. Se voi olla viimeinen hymy.

Roineen Prokofjev on joutunut saapumaan toipilaana tapaamiseen, mutta se ei estä Stalinin karkeaa käytöstä.

Roine on suunnattoman tarkka tulkki. Hän löytää ne ilmaisun keinot, joilla asettuu lyötäväksi olematta liian uhmakas, panee hanttiin tilaisuuden tullen ja innostuu aidonoloisesti vaadittaessa.

Sarkolan Šostakovitš on heikkohermoinen. Kädet eivät pysy paikallaan ja puhe juuttuu kurkkuun. Roineen ja Sarkolan välille syntyvä jännittävä side pitää loppuun asti.

Esityksen kohokohtia on gruusialaisen runon yhteissävellys. Stalin ei oitis ymmärrä pilkkaa.

Todellinen hyppyheikki on Suomen historiastakin tuttu Ždanov. Suosalo kolistelee laitoja ja lataa panoksia hengästyttävässä roolissaan.

Lopussa Pöystin jumala istuu valossa yksin – sammuneena, mutta huomiseen jo valmistautuvana. Pelottavaa.