Arvio: Asmodeus ja 1313 sielua
Asmodeus ja 1313 sielua on komedia, jossa pureudutaan suomalaiseen sieluun tarkasti. Pääpaino on kuitenkin enemmän niissä sieluissa, kuin suomalaisuudessa. Sieluissa, niiden markkina-arvossa ja mahdollisissa ostotapahtumissa.
Helsingin kaupunginteatteri saa näytelmän myötä ensimmäistä kertaa lavalleen Juha Hurmeen ohjaaman näytelmän. Samalla myös viimeistä kertaa, sillä ensi vuonna Hurme on ilmoittanut jäävänsä eläkkeelle suurista produktioista ja keskittyy eräteatteriin, jonka parissa hän on aiemminkin työskennellyt.
Hurme on eräänlainen yleisnero, joka tuntuu löytävän ainutlaatuisia helmiä suomalaisesta kulttuurihistoriasta aivan mistä tahansa sattuukin etsimään. Tällä kertaa hän nostaa esiin hieman unohdetun suomenruotsalaisen kirjailijan Runar Schildtin (1888-1925), jonka novelliin näytelmän ensimmäinen puoliaika perustuu
Saammekin tavallaan kaksi näytelmää yhden hinnalla Asmodeuksen kanssa. Ensimmäinen osa noudattaa Schildtin alkuperäistä tarinaa, jossa demonien kuningas Asmodeus lyö vetoa helvetin hovimarsalkan kanssa, että onnistuu haalimaan 13 sopimusta ihmisten sieluista. Farssimaisia piirteita omaava tarina sijoittuu Helsinkiin vuonna 1913.
Näytelmän toinen osa hyppääkin tunnistettavammin Hurmeen omalaatuisen huumorin sävyttämään maailmaan. Eletään vuotta 2026, tapahtumapaikka on edelleen Helsinki (joka on vedenpaisumuksen vuoksi evakuoitu Lahteen), mutta vedonlyönnin kohteena olevien sielujen määrä on kasvanut ja Asmodeuksen täytyy kerätä 1300 sopimusta sieluista. Tosin tehtävä vaikuttaa lähitulevaisuuden Suomessa entistä helpommalta.
Molempia puolia näytelmästä kuvaa vahva yhteiskunnallinen tarkkailu. Kuin näytelmän kirjoittaja käyttäisi näytelmää teoreettisena laboratoriona, jossa ihmiset laitetaan reagoimaan toisiinsa. Hurme on tarkkailijoiden aatelia, kuten hänen syväluotaavista kirjoista voimme huomata. Myös Schildtiä Hurme kutsuu tarkkailijaksi. Keskustelutilaisuudessa, kahden hengen Runar Schildt faniklubilla Kjell Westön kanssa, Hurme sanoo Schildtin ajatelleen, että ”kirjailija ei hyppää elämän virtaan, vaan kirjailija katsoo, kun muut polskivat siellä”.
Farssimaisen huumorin alla onkin nähtävissä ihmisten perimmäisten tapojen ja heikkojen kohtien virta, jossa katsoja laitetaan kahlaamaan. Tilanteet ovat äärimilleen vietyjä ja siksi niistä on ensin hankala tunnistaa itseään, mutta juuri siksi se tunnistamisen hetki tuntuu entistä makeammalta tapahtuessaan. Tai ehkä karvaammalta.
Asmodeuksen roolissa näyttelevä Vappu Nalbantoglu on koko olemuksellaan heittäytyvä näyttelijä, joka sähköistää kaupunginteatterin lavan. Liioittelun mahdollistava rooli tuntuu sopivan näyttelijälle, joka ilkikurisesti ottaa kontaktia niin vastanäyttelijöihinsä kuin yleisöönkin. Demoninen hahmo tosiaan nousee yli tavallisten kuolevaisten ja tuo näytelmään uskottavuutta, joka saa yleisön pitämään sieluistaan kiinni.
Asmodeus käy kauppaa kuin lipevä autokauppias ja puhuu ihmiset pyörryksiin. Tulevaisuuteen siirryttäessä ihmiset eivät tunnu kuitenkaan olevan enää niin kiintyneitä kuolemattomiin sieluihinsa. Yksilöt ovat vähemmän tärkeitä, kuin viiteryhmät joihin he haluaisivat kuulua ja ideologioista on tullut persoonallisuuksia. Henkilöhahmoja ilmestyy lavalle aina vain kirjavampana joukkona ja kaupunginteatterin näyttelijät taipuvat mitä erilaisimpiin tilanteisiin ihailtavalla taidolla.
Erityisesti huomio kiinnittyi Paavo Kääriäiseen, jonka hulvaton neuroottisuus oli aivan nerokasta. Jokainen Kääriäisen hahmo sai haluamaan lisää ja hän onnistui elävöittämään ennestään vauhdikasta näytelmää. Myös lavalla musisoivat Ville Herrala ja Piia Komsi toivat esitykseen paljon. Musiikki lävisti koko näytelmän ja voisikin sanoa, että tässä saa kaksi näytelmää ja konsertin yhden hinnalla. Kun tässä nyt kerta kauppoja käydään.
Lisätietoa näytelmästä löydät Helsingin kaupunginteatterin sivuilta täällä. Kyseessä on aidosti hauska näytelmä, joka yhdistelee uutta ja vanhaa kulttuuria nyky-yhteiskuntaa puhuttelevalla tavalla. Schildtin ja Hurmeen kaltaiset ajattelijat jäävät elämään kulttuurissa, vaikka yhä nopeammassa ajassa joudummekin heitä aina välillä kaivamaan historiasta.