Arvio: Bolla
BOLLA ON NÄYTTÄMÖLLÄ INTENSIIVINEN
Jännitän etukäteen, kuinka Pajtim Statovcin monisäikeinen teos Bolla kääntyy teatterin lavalle, kuinka kirjailijan sävykäs kieli elää näyttämöllä. Kirjan lukemisesta on niin vähän aikaa, ja pidin siitä kovin, joten olen erityisen herkkä notkahduksille.
Tuomas Timosen näytelmäsovitus on selkeä kokonaisuus kirjan monipolvisesta juonesta. Katsojana koen olevani tukevasti tapahtumien käänteissä mukana. Milja Sarkolan ohjaus puristaa pintaan kipeän olennaisen.
Tapahtumat sijoittuvat Kosovoon, vuosiin 1995–2004. Poliittiset ristiriidat kietoutuvat ihmisten henkilökohtaisen arjen rinnalle ja vaikuttavat kunkin valintoihin. Kahden miehen mahdoton rakkaus on keskiössä, on naimisissa oleva albaani Arsim ja serbi Miloš, mutta Balkanin niemimaan tulehtunut tilanne virittää rinnalle ilmapiiriä, joka venyttää rakastamisen tematiikkaa laajemmalle. Kenen rakkaus on vahvinta ja oikeudenmukaisinta? Millaisissa ratkaisuissa on inhimillisyyttä ja millaisissa pelkkää himoa? Mikä on oikein tai väärin?
Henkilöt kulkevat kuin rastilta toiselle, joilla ratkaisevat kohdalleen osuvia ongelmia. Samuli Niittymäen Arsimin ja Mikko Kauppilan Milošin arasti kehittyvä rakkaus on kaunista ja heidän intiimi kohtaamisensa luonteva. Arsim joutuu vaimoineen ja lapsineen lähtemään Kosovosta, kun taas Milos jää sinne sotimaan. Sodan jälkeen tapahtuva jälleennäkeminen näytelmän lopussa on se hetki, jolloin kaikki punnitaan.
Arsimin vaimo Ajshe (Jessica Grabowsky) on nöyrä ja alistuva, mutta hänessä on yllättäen lopulta näkymätöntä sitkeyttä, joka kantaa murtumien läpi. Jouko Klemettilä ja Ursula Salo työstävät monia pääparin elämään liittyviä henkilöitä muuntautuen hienosti erilaisiin rooleihin.
Näyttämökuva on niukka ja kertoo viittauksenomaisesti, missä ollaan ja minne mennään. Se antaa tilaa taustalla tapahtuvalle, niin näkyvälle kuin aavistettavaksi jätetylle. Kaisa Rasilan lavastus tarjoaa vain seinämärakenteen aukkoineen, muutaman tuolin ja vuoteen. Siitä tiivistymästä näytelmän henkilöiden on rimpuiltava valitsemilleen teille.
Aleksi Sauran musiikki ja äänimaisema on läpi esityksen se elementti, johon itse eniten kiinnitin huomiota. Se on kuin Statovcin sävykäs kirjan kieli, sillä dialogissa hänen hienot nyanssinsa katoavat. Ja se on kuin yksi rooli näyttämöllä, kulttuurin yhteentörmäykset, ja myös hahmojen mielenmaisema, se paholainen, bolla. Ja kaikkea tätä nousematta päärooliin vaan ujuttamalla kauniin ovelasti äänilonkeroitaan kaikkialle.