Arvio: Bonfire: The Wandering Bands Of Storytelling Sapiens
Psykedelinen uni ihmisheimon evoluutiosta
Helsinki Dance Companyn kevään ensi-ilta, Ima Iduozeen Bonfire: The Wandering Bands of Storytelling Sapiens, tuo studio Pasilan näyttämölle upeaa visuaalisuutta, maagista musiikkia ja taitavia tanssijoita. Mitä se kaikki tarkoittaa, on yhtä monitulkintaista kuin teoksen nimikin.
Minulle esitys oli psykedelinen uni, katkelmallinen fantasia ihmiskunnan evoluutiosta ajan alkuhämäristä nykyaikaan ja siitä ikuisuuteen. Ja kuten Inka Tiitisen esittämässä Iduozeen biisissä Ikuisuuteen sanotaan, suuntaa emme tiedä, mutta mennään sinne yhdessä.
Yhdessä oleminen ja yhteisöllisyys on muutenkin yksi läpi esityksen kulkevia teemoja. Vaikka kuusihenkinen heimo koostuukin selvästi yksilöistä, joilla on omiakin pyrkimyksiä, tärkeintä on yhdessäolo ja toisten tuki. On se sitten vain ihmettelevää seuraamista tai ihan konkreettista fyysistä liikettä.
Maalauksellinen videovisualisointi
Vaikka liike onkin esityksessä tärkeää, keskeisimmäksi nousee kuitenkin kahdessa isossa ”ikkunassa” nähtävät Erno Aaltoseen ja Iduozeen suunnittelemat videot. Niiden vaihtuva värikylläisyys ja siveltimenjälkeä muistuttavat kuviot tuovat mieleen ekspressiiviset maalaukset. Niiden jatkuva liike on mielestäni myös se nuotion tuli, johon esityksen nimi viittaa.
Samaa loputonta muuntuvuutta on myös Ville Kabrellin luomassa musiikissa, joka ajoittain flirttailee elektronisen musiikin suuntaan. Kuten myös Aaltosen valosuunnittelu, joka hengittää musiikin rytmissä.
Jos videoiden värit ja liike ovat esityksen pohjaenergiaa, niin äänimaailma on turvallinen peitto, joka ympäröi tanssijoita.
Ripauksen absurdia hulluttelua mukaan tuovat Laura Väinölän puvut, joissa leikitellään tyllillä ja satiinilla, mutta ollaan myös pelkistetyn nudeja.
Tässä kokonaisuudessa tanssijoilla on tilaa ja vapautta toteuttaa Iduozeen koreografiaa, joka on yhtä aikaa pienimuotoista ja kokonaisvaltaista. Liike elää, säpsähtelee ja värisee tanssijoiden kehossa. Liikekieli tuo mieleen eläinten herkän ja vaistonvaraisen liikkumisen olematta mitenkään varsinaisesti ”eläimellistä”. Jokainen ryhmän kuudesta taitavasta tanssijasta saa vuorollaan olla solisti ja keskittää katsojan huomion vain itseensä, mutta tärkeintä on silti yhteisö, jonka pariin aina lopulta palataan.
Bonfire on unenomainen, liikkeellinen tarinakudelma, joka lopussa aivan konkreettisesti haihtuu pois kuin uni herätessä.