Arvio: Ei kertonut katuvansa
Ei kertonut katuvansa – Sota-ajan naiset eivät suostu häpeämään Helsingin kaupunginteatterissa – Tommi Kinnusen menestysteos vakuuttaa myös näyttämöllä
Viisi naista Lapin erämaassa. Miinoja ja poltettuja kyliä, mutta ennen kaikkea kovaan paikkaan joutuneiden naisten sitkeys ja rohkeus. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa taipuu Helsingin kaupunginteatterissa hienoksi näytelmäksi, jossa kaikki osa-alueet toimivat.
Tommi Kinnusen Finlandia-ehdokkuuden saaneeseen kirjaan pohjaava Ei kertonut katuvansa (WSOY) on hieno tarina sota-aiheesta, josta ei ole Suomessa juuri puhuttu: saksalaisille työskennelleiden suomalaisnaisten stigmasta aseveljeyden päätyttyä. Ylipäätään on jo aikakin, että sotatarinoissa siirrytään monelta kantilta läpikäydyistä miesten rintamakokemuksista naisiin ja heidän kokemuksiinsa kaikkialla muualla kuin kiväärin varressa, elämän ja yhteiskunnan pyörittäjinä, ja siihen syntipukin asemaan, mikä heille oli monesti tarjolla. Tommi Kinnusen sanoin, siinä missä Natsi-Saksan rinnalla taistelleet suomalaismiehet saivat perinneyhdistyksen, naisten rooli oli häpeä.
Susanna Airaksisen dramatisoima ja ohjaama versio tuo kirjan vahvat viisi naista Helsingin kaupunginteatterin Suurelle näyttämölle. Ja millä tavalla! Näyttelijöissä on upea spektri Heidi Heralan, Aino Sepon ja Jouko Klemettilän kaltaisista konkareista uuteen joukkoon, kuten Hytti nro 6 -elokuvasta tuttuun Seidi Haarlaan.
Tarina alkaa Norjasta. Jatkosodan aikana joukko suomalaisnaisia on matkannut sinne työskentelemään saksalaisille. Kun Natsi-Saksa häviää ja saksalaiset vetäytyvät, naiset halutaan viedä tutkintavankeuteen. Ystävällinen bussikuski kuitenkin vapauttaa heidät ja lähettää naiset yli 600 kilometrin jalkapatikalle kohti Rovaniemeä.
Matkan pituuden lisäksi omat haasteensa matkalle tuo se, että Lapin sodan myötä suomalaiset valtaa viha saksalaisia ja myös näitä saksalaisten huoriksi haukuttuja naisia kohtaan, joten muiden apuun ei voi varauksetta luottaa.
Pitkälle marssille lähtevä viiden naisen ydinjoukko Irene (Herala), Aili (Seppo), Veera (Ursula Salo), Siiri (Haarla) ja Katri (Lumi Aunio) välittää hyvin sitä sopeutumiskykyä ja sinnikkyyttä, jota sotavuosina ja sotien jälkeen Suomessa tarvittiin.
Harvoin näkee lavalla näin moninaista, vain naisten kesken tapahtuvaa ryhmädynamiikkaa ja kommunikointia. Varsin eri lähtökohdista tuleva porukka ei ole kavereita keskenään, mutta silti heidän pitää löytää tapoja toimia yhdessä, jotta päästään perille. Siitä huolimatta, että kotoa on lähdetty syystä, ja paluu jännittää.
Näyttelijöiden ja ohjaajan taidoista kertoo, että kunkin naisen luonteenpiirteet näkyvät jo heidän tavassaan liikkua, topakasta Siiristä anteeksipyytelemättömään Veeraan ja kylmää avioliittoa paenneeseen, hössöttäen anteeksipyytelevään Ireneen, joka löytää itsensä ja oman voimansa vasta näytelmän lopussa. Heidi Heralan viimeinen kohtaus ja poistuminen lavalta on hienoin exit hetkeen.Hienon lavastuksen ansiosta näyttelijät kirjaimellisesti kulkevat kartan halki.
Naisten vaellus läpi erämaan vääntyy ehkä yllättävänkin hyvin näyttämömuotoon. Musiikki on siinä yksi tekijä, ja toinen on kekseliäs lavastus ja ylipäätään Suuren näyttämön moneen suuntaan liikkuvan lavan tarjoamat mahdollisuudet. Kesken tarpomisen esiin kirjaimellisesti nousee muisto kotoa, painuakseen taas alas ajatusten siirtyessä nykyhetkeen.
Lavastaja Vilma Mattila on käyttänyt karttoja ja topografiaa inspiraationaan, mikä näkyy lavan muodoissa. Näyttelijät todella kapuavat ylös ja alas kartan korkeuskäyrien mukaan, ja sen summana syntyy ymmärrys heidän matkansa pituudesta. Yksityiskohdat, kuten lavalla ketterästi siirtyvät poltettujen talojen rauniot ja törröttävät puut, vievät katsojan hetkessä joko kaupunkiin tai erämaahan.
Lapin tuntua tuovat revontulet ja kaupungin valojen ulottumattomissa voimakkaasti valaiseva täysikuu. Valosuunnittelija Heikki Paasonen leikittelee hahmojen varjoilla ja silueteilla, joita poltetun Lapin punainen hehku luo.
Aivan erityisesti pitää nostaa esiin vielä musiikki. Säveltäjä ja äänisuunnittelija Johanna Puuperä ja Eeva Koivusalon kipparoima trio Eva & The Desert Stars (Koivusalo, Vesa Anttila ja Sami Koskela) tuovat ehkä vähän yllättävänkin mutta erittäin sopivan äänimaailman, joka liikkuu surffikitaroista Agentsin rautalankaan.
On raikasta, että musiikilla on niin iso osa ja että se on niin erilaista, kuin mihin periodidraamassa on totuttu. Näytelmän musiikki luo osaltaan mielikuvaa naisten kokemasta päättymättömästä taipaleesta karussa Lapin luonnossa keskellä ei-mitään ja tuo yhtymäkohtia westernien maailmaan toisenlaisessa erämaassa valtameren takana.