Arvio: Ei kertonut katuvansa
Samaistumispintaa sattumanvaraisuudelle
Kun saksalaisjoukot vetäytyvät Pohjois-Norjasta ja palaavat kotimaahansa, Saksan armeijalle työskennelleiden – muun muassa sairaanhoitajina, pesijöinä, kanttiinissa, kirjureina – suomalaisnaisten palveluksia ei enää kaivata. Vain joitain raskaana olevia otetaan mukaan, muut saavat palata kotiin, häpeän saattelemina, vaikkakin valtaosan oli tuonut Norjaan ammattitaito tai työvoiman tarve. Työskentely arvostetulle asevelikansalle onkin muuttunut maanpetturuudeksi.
Helsingin Kaupunginteatterissa kantaesityksensä 9.2.2023 saaneen Tommi Kinnusen, Finlandia-ehdokkaana ilmestymisvuonnaan 2020 olleeseen Ei kertonut katuvansa -romaaniin pohjautuvan, Susanna Airaksisen dramatisoiman ja ohjaaman näytelmän alussa saksalaisten mukana Norjaan vetäytyneet, siellä vankileirille joutuneet ja vankikuljetuksen yhteydessä karanneet viisi naista saavat kuulla Saksan antautuneen ehdoitta liittoutuneiden joukoille. Sen jälkeen he eivät tiedä juuri mitään Suomen tai muun maailman tilanteesta.
Pakomatkaa taitetaan kävellen läpi poltetun Lapin ankaran luonnon armoilla ja muutamien armeliaiden kanssaihmisten lähimmäisen rakkauden turvin. Lavastaja Vilma Mattilan hoksauttavat ratkaisut kuljettavat konkreettista ja tajunnanvirtaista mielen matkaa lukuisine käänteineen. Säveltäjä Johanna Puuperän musiikki sähkökitarabändin soittamana rytmittää esitystä sekä kiteyttää tunnelmia ja täydentää tunteita; jättää tilaa, kaikkea ei tarvitse sanoa.
Näytelmä antaa erinomaisen kuvan kaoottisista tapahtumista Lapissa keväällä ja kesällä 1945, mutta kokonaisuudessaan se kohoaa psyykkiseksi palsasuoksi, johon saa peilata valintojen tekemisen mahdollisuuksia ja ennen kaikkea mahdottomuutta.
Jokainen näytelmän naisista on jättänyt kotinsa vain siksi, että siinä tilanteessa oli järkevämpää lähteä kuin jäädä. Seksiä korpimökissä myyvä Veera (Ursula Salo) päätti, että on parasta häipyä ihmisten hampaista, kun sai poikansa kunnialliseen suutarin perheeseen kasvatiksi, ettei poikaa kiusattaisi. Pystyyn kuolleen avioliiton ilottomassa koskettomuudessa nääntynyt Irene (Heidi Herala) hurmaantuu saksalaisupseerin tyköistuvasta univormusta. Köyhän korpimökin tyttö pakenee kiihkouskovaisen isän ehdottomuutta ja nuoruuden hukkumista iankaikkiseen työntekoon. Iäkästä sairaanhoitajatarta vie sattuma. Saksankielenopettajaa kunnianhimo työssä. Matkan lopputulosta: selvitymistaistelua Lapin erämaassa, huorittelua ja yhteisöstä poissulkemista kukaan ei voinut kuvitellakaan.
Tommi Kinnusen raskasta aihetta käsittelevässä romaanissa temaattisesti laajasti ja sivistyneen tyylikkäästi käyttämänsä huumori kukkii inhimillistä lämpöä. Tuo sama lämmin huumori pilkistelee oivallisesti läpi näyttämösovituksen. Toisaalta osoittaa, miten äkkiä ihminen alkaa lyödä leikiksi sellaisia, mitkä hetki sitten tuntuivat kauheilta asioilta.
Tienposkeen kasatun kartiomaisen rakennelman – rajapyykin – ensimmäisen kerran ohittaessaan naiset pohdiskelevat, miten paljon moisten kivisten latomusten eteen nähdään vaivaa ja kärsitään.
Irenen ja Veeran päästessä selkosille kotikyläänsä kaikki muu on poltettu, ainoa pystyssä oleva rakennus on Veeran lahoamassa oleva mökkipahanen, minkä nostattamia tuntoja Irene kuvaa osuvasti: tuholta eivät suojanneet kapteeneille tarjotut portviinit, eivätkä vääpeleille esitetyt kuorolaulut, vaan rivisotilaalle suotu tunne siitä, että hän oli oikeasti ainutlaatuinen ja tärkeä. Ainoa pytyssä oleva talo on paikallisen kylälutkan pieni tölli.
Kysyttäessä Veeran henkilöllisyyttä Irene, kanttorin rouva, vastaa kuitenkin riippumatta Veeran kanssa yhdessä koetuista lähes 700 kilometristä pelon, hädän, uskoutumisen, syyllisyyden sekä ilon pilkahdusten saattelemina, ettei tunne kyseistä naista kunnolla.
Uskoa inhimillisyyden olemassa oloon antaa, kun tuntematon mies tarjoaa kulkijanaisille ruokaa, saunan ja yösijan, kyselemättä mistä ovat tulossa ja minne menossa. Myöskään naiset eivät koskaan kysele toisiltaan, miksi lähtivät saksalaisten matkaan. Omassa lähtemisessä ja vallankin palaamisessa riittää pohdittavaa.
Kaiken menettänyt vanhaemäntä ottaa kulkijanaiset mukaan rieskan leivontaan mahtitalon raunioiden keskellä rapautuvan leivinuunin lämpöön ja leipoessaan kertoilee, että vaikka sota on vienyt häneltä kaiken, niin tapa tehdä leipää, kuten äiti oli aikoinaan tehnyt ja äidinäiti ennen häntä on säilynyt ja sen perinnön hän voi siirtää vielä lapsenlapsenlapsilleen. Pakomatkalla olevien naisten sydämiin uunituore rieska synnyttää ruokamuistojen riemun, ja näiden onnellisten muistojen itku antaa enemmän kuin vie. Naiset oivaltavat, että muistot siitä, mitä arkipäivänä katetaan tarjolle, sitovat kansaa tehokkaammin yhteen kuin nostattavinkaan sotilasmarssi.
Muut palaajat kulkevat löytämään uudestaan paikkansa yhteisössään, mistä lähtivät, ainoastaan kanttorinruova Irene jatkaa elämäänsä irtolaisena. Epäsäännöllisestä elämästä on tullut hänelle tapa, mutta poliisikuulusteluissa helmikuussa 1947 hän ei kuitenkaan kertonut katuvansa valitsemansa irtolaisena elämisen muotoa.