Arvio: Eikä yksikään pelastunut
Eikä yksikään pelastunut – Arena-näyttämöllä nähtävä murhamysteeri on paitsi Agatha Christien yllättävin teos, myös hauska
Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut tuo Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämölle tyylikästä britticharmia. Nimensä mukaisesti siinä riittää murhia, mutta esitys ei silti ole raskas.
Vanha kunnon Agatha Christie! Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämö tuo lavalle Christien todellisen klassikon Eikä yksikään pelastunut, joka julkaistiin kirjana jo vuonna 1939. Sen ratkaisu lienee Christien mysteereistä vaikeimmin arvattava, ja teatterissakin muistutetaan aiheellisesti katsojia pitämään loppuratkaisu salaisuutena.
Joukko vieraita saapuu syrjäiselle saarelle, jolta löytyy vain kaksi palvelijaa. Juhlien järjestäjiä ei näy missään, eikä saarelta ole muuta pääsyä pois kuin aamulla saapuva vesitaksi. Hyvin nopeasti käy ilmi, että kaikkia saarella olijoita yhdistää se, että he ovat aiheuttaneet jonkun kuoleman. Kostona menneisyyden rikoksesta heidän henkensä on nyt uhattuna. Piileskelevä murhaaja alkaa noudattaa eliminointia vanhan lastenlorun mukaan, samalla kun itse kukin hahmoista käy läpi katumusta ja itsetutkiskelua.
Kirjailija sovitti teoksensa itse käsikirjoitukseksi (luonteva suomennos Aino Piirola), ja se soljuu mukaansatempaavasti rauhallisesta alusta lopun murhakavalkadiin. Ohjaaja Sakari Hokkanen pyörittää tätä suljetun tilan mysteeriä vastaansanomattomasti.
Itse Christien kirjoja lapsena kassikaupalla lukeneena en muista niiden olleen mitenkään humoristisia, mutta tässä näytelmässä saa myös nauraa! Etenkin Mikko Virtasen Philip Lombard ja Santeri Kinnusen hahmo (hänen henkilöllisyyteensä liittyy yllätys, jota en paljasta tässä) vastaavat tunnelman keventämisestä. Toimivasti yhteen pelaava näyttelijäkaarti on ilman riitasointuja hyvä yhdistelmä vanhempaa luottoporukkaa ja nuorempia kykyjä ja kokonaisuudessaan kuin suoraan brittidraamasta.
Aleksi Sauran säveltämä musiikki tuo hienon lisän etenkin näytelmän dramaattisimpiin hetkiin. Valosuunnittelija Petteri Heiskanen hyödyntää hämärää ja pimeyttä lisäjännityksen tuojana. Elina Kolehmaisen pukusuunnittelu tekee heti selväksi kunkin roolihahmon yhteiskuntaluokan ja väläyttää myös heidän persoonaansa.
Itse olisin kaivannut sitä, että murhaajan noudattaman lorun käänteitä olisi avattu kattavammin tekojen alla. Nyt niitä käytiin usein läpi vasta jälkikäteen. Tarkkasilmäiset huomannevat kuitenkin, että loru löytyy kehystettynä salin ulkopuolelta.
Christien teokset tuovat vastalääkettä hektiselle ja ikävien uutisten sävyttämälle nykyarjelle. Niissä on charmia sekä brittien kohteliaisuutta ja tapakulttuuria, joka ei horju murhankaan hetkellä. Raakuuksilla ei mässäillä ja aivonystyrät saavat työtä. Samalla näytelmä on pieni tutkielma ihmisyydestä ja ihmisistä paineen alla, elämänsä dramaattisilla loppumetreillä.