Saavutettavuustyökalut

Äkkilähtö tänään: Parasta elämässä klo 19 Klikkaa tästä itsellesi liput puoleen hintaan (voimassa klo 18 asti)!
Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Everstinna

Tuula Viitaniemi – Yle Kulttuuricocktail/Penkkitaiteilija – 11.11.2019

Everstinna on voimallinen tarina vihasta ja rakkaudesta – Heidi Herala loistaa Helsingin kaupunginteatterin näyttämöllä

Helsingin kaupunginteatterin Everstinna sai alkunsa, kun näyttelijä Heidi Herala luki Rosa Liksomin haastattelun ja riensi ostamaan vastailmestyneen romaanin. Herala soitti Liksomille jo matkalla kirjakauppaan ja kysyi: “Voisiko tästä tehdä teatteriesityksen”.

Kun Heidi Herala lompsii näyttämölle juopuneena vanhana Everstinnana, rähjäinen kylpytakki päällä ja poronsarvet kainalossa, minä huokaan katsomossa tyytyväisenä. Tässä on taikaa!

Näyttelijän syvä, innoittunut suhde teokseen välittyy näyttämöltä heti.

Rosa Liksomin vuonna 2017 ilmestynyt romaani on raju ja monella tavalla häiritsevä lukukokemus. Kirjasta on siinnyt voimallista teatteria, joka piirtää esiin päähenkilön kasvun pikkutytöstä vanhaksi naiseksi, tämän sisimmät tunnot – ja samalla koko ympärillä ryskäävän ja tutisevan Suomen.

Toinen maailmansota ja vuodet ennen ja jälkeen sodan piirtyvät selkeästi esiin niin kirjassa kuin esityksessäkin, mutta tapahtumia katsotaan koko ajan Everstinnan kokemusten kautta.

“Aika, jollonka mies kasusin naiseksi, oli vihan ja koston aikaa.”

Niinkuin Liksom kirjoittaa ja Herala näyttämöllä lausuu: “Aika, jollonka mie synnyin, oli vihan aikaa. Aika, jollonka mies kasusin naiseksi, oli vihan ja koston aikaa”.

Upean esityksen on ohjannut ja sovittanut pari vuotta sitten Teatterikorkeakoulusta valmistunut Susanna Airaksinen, joka on aiemmin saanut kehuja muun muassa Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä Turun kaupunginteatteriin ohjaamastaan tulkinnasta.

Airaksisella vaikuttaa olevan hyvä ote maamme historiaan ja hurjien, ristiriitaisten naisten tarinoihin.

Liksomin päähenkilön esikuvana on ollut Annikki Kariniemi, peräpohjalainen kirjailija, josta en ollut kuullutkaan ennen kuin romaanin luettuani perehdyin sen taustoihin.

Everstinna, jääkärintytär, elää lapsuuttaan 1900-luvun alun Lapissa. Hän kasvaa ihailemaan suojeluskunta-aatetta, ja pikkulotan hurmioitunut sydän sykkii saksalaisen “itealismin” tahdissa. Hänestä tulee ensin everstin vaimo, myöhemmin kirjailija ja opettaja.

– Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan, Everstinna lausahtaa.

“Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan.”

Hän ajautuu vastustamattomalla voimalla naimisiin itseään 28-vuotiaan vanhemman everstin kanssa, joka paljastuu väkivaltaiseksi pettäjäksi, joka potkii raskaana olevaa vaimoaan kunnes veri valuu ja sikiö kuolee.

Kertomus on täynnä suorasukaista seksiä, niin antaumuksellista nautiskelua kuin alistamista, pedofiliaa ja raiskauksiakin.

Esitys onnistuu siinä missä Liksomin romaanikin: huolimatta sietämättämän kivuliaista aiheistaan se on myös kaunis, täynnä huumoria ja elinvoimaa.

Heidi Heralalla on tarina näpeissään, ollaan sitten mielisairaalassa, jängällä tai Saksassa natseja tervehtimässä.

Lavastus on yksinkertaisuudessaan upea. Näyttämölle levitetyt pehmeät taljat vievät pohjoiseen ja valojen vaihtuessa niistä piirtyy esiin ehta suo, jossa everstinna läpi elämänsä kokee yhteyttä koko luomakuntaan.

Toinen yksityiskohta: kun eversti ja everstinna lähtevät Helsinkiin, laskee katosta iso valojen kehystämä ikkunaruudukko. Siinä se on, neonvaloissa kylpevän pääkaupungin loisto. Sama ruudukko muuttuu äkisti niin hakaristiksi kuin lentokoneen propelliksikin. Oivaltavaa, kevyttä, kirkasta!

Everstinnan jonkinlainen sisarteos on Teatteri Jurkassa pyörivä Wanda Dubielin monologi Sofi Oksasen Puhdistus-romaanista. Molemmat teokset kuvaavat suunnilleen samaa ajanjaksoa, kummassakin naisen ruumis on sotatantereena, kumpaakin esitystä kannattelee huikea naisnäyttelijä.

Monologi on luonteva muoto tällekin tarinalle, sillä Liksomin alkuteos on Everstinnan kertoma, hänen puhettaan, hänen muistojaan. Santeri Kinnusen ja Rauno Ahosen äänet täydentävät kudelmaa saumattomasti ja tyylikkäästi.

“Herala kuljettaa takaumien, muistojen ja nykyhetken välillä risteilevää kudelmaa vaivattomasti.”

Liksomin romaani kulkee meänkielellä, ja Herala puhuu meänkielen ja yleiskielen soljuvaa sekoitusta. Jännittävästi kieliratkaisu toimii: meänkieliset sanat toimivat muistutuksena siitä maailmasta ja maisemasta, jossa Everstinna elää, eikä kielen vaihtuminen häiritse lainkaan.

Herala kuljettaa takaumien, muistojen ja nykyhetken välillä risteilevää kudelmaa vaivattomasti.

Hän täyttää näyttämön ihmeen helposti. Miten yhden naisen esitys voikin olla niin täyteläinen ja runsas, niin… suuri?