Arvio: Fanny ja Alexander
Onko tämä ensi-iltansa saanut teos teatteritaiteen yksi merkittävimmistä helmistä, jota muistellaan tulevaisuudessa?
Onko tämä ensi-iltansa saanut teos teatteritaiteen yksi merkittävistä helmistä, jota muistellaan tulevaisuudessa? Teatterihistoriassa nousee aina säännöllisin väliajoin teoksia kaanoniin, joista puhutaan pitkään ja esimerkiksi teatterin tutkimuksen osalta teorioidaan myöhemmin.
Teatterin yhtenä tehtävä on paljastaa tai peilata jotain vallitsevasta yhteiskunnasta tai sen ajankohtaisista ja/tai universaaleista teemoista. Teatteri voi parhaimmillaan toimia pyhänä paikkana, jonne ihmiset menevät puhdistautumaan ja pysähtymään taiteen äärelle.
Onko teatteritaiteen tehtävä se, että se näyttää jotain katsojien omista asenteista, ajatuksista, persoonista tai jostain muusta, ehkäpä sokeasta pisteestä, jota katsoja ei halua tunnustaa itselleen kuuluvaksi?
Tässä tekstissä pohdin kanssasi sitä, onko tämä ensi-iltansa saanut teos teatteritaiteen yksi merkittävistä helmistä, jota muistellaan tulevaisuudessa. Käyn läpi esimerkiksi:
- Millaisia visuaalisia elementtejä esityksessä nähdään
- Miten ne nivoutuvat tarinan ja päähenkilöiden kanssa yhteen
- Miten me ihmiset olemme sokeita osaan sisimmästämme
Esityksen visuaalisuus on täynnä esteettistä harmoniaa
Esitys imaisee katsojan mukaansa heti alusta alkaen. Teatterin luonne tehdään heti alusta selväksi: kaikki mitä täällä tapahtuu ei ole totta. Kun iso, painava palomuuri nousee ylös ja koko suuri näyttämö avautuu katsojille, kokemus on huimaava.
Lavastus on monipuolinen ja yllättävä
Antti Mattilan lavastus pääsee oikeuksiin Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Mattilan analyyttinen ja esityksen kudokseen liittyvä tarkkanäköinen dramaturgia lavastuksessa koskettaa ja yllättää.
Lavastus upottaa ja vieraannuttaa samanaikaisesti.
Sisäkkäiset neliön muotoiset huoneet ja seinät pyörivän näyttämön eri kehillä toi mieleen labyrintin, jossa tarinan henkilöt yrittävät löytää poispääsyä tai tietä johonkin – tai kenties he vaeltavat siellä päämäärättömästi. Toisaalta heräsi kysymys, mitä kulissien takana tapahtuu?
Lavastuksen estetiikka tuo mieleen keskieurooppalaisen teatterin tyylitellyn ja merkityksellisen muotokielen, joka on olennainen sidos koko esityksen dramaturgiaa ja ohjausta.
Ohjaus yhdistelee teatteriperinteitä
Paavo Westerbergin ohjauksessa on myös nähtävissä palasia brechtiläisen eeppisen teatterin maailmasta: suoraan katsojille puhuminen ja tapahtumien kiteyttäminen sekä kertominen, valoheitinten näkyminen sekä näyttämöhenkilökunnan työn näkyminen ovat brechtiläisen vieraannuttamisen keinoja.
Toisaalta esitys lähentelee wagnerilaista kokonaistaideteosta, jonka mukaan esitys pyrkii luomaan harmonisen kokonaisuuden, jossa jokainen osa-alue limittyy toisiinsa, eikä katsojaa pyritä vieraannuttamaan.
Westerbergin ohjaus on taidonnäyte ja onkin ilo ja suuri kunnia nähdä tällainen TAIDETEOS Kaupunginteatterin näyttämöllä.
Esitys on koettava itse, koska sanat eivät riitä kuvailemaan teatterikokemusta
Anna Sinkkosen pukusuunnittelu on erityisen puhuttelevaa ja kaunista. Kehoja korostava puvustus ja vartaloita imartelevat kauniit naiselliset mekot ja hameet olivat näyttäviä. Riisumisen leikki voisi toimia viitteenä koko esityksen teemasta ja avata tarkastelukulman Fannyn ja Aleksanderin maailmaan.
Esityksen kokonaisilmeeseen vaikuttaa tietysti valaistussuunnittelu, jonka William Iles mestarillisesti on suunnitellut. Vaaleat ja valkoiset valot valaisevat harmonisesti taiteilijat näyttämöllä. Varsinkin toisen näytöksen aikana valojen ja varjojen leikki yhdessä lavasteiden ja niissä olevien ikkunoiden kanssa loi taianomaisia kuvia.
Tämäkin teema nivoutuu hyvin yhteen siihen, miten meissä ihmisissä valo ja varjo ovat läsnä jatkuvasti. Puvustus paljasti riisumisella sitä, kuinka paljon me ihmiset olemme valmiita sitä varjoa paljastamaan tai sitä rehellisesti tarkastelemaan.
Kaunis ja koskettava sävellys ja äänisuunnittelu on Sanna Salmenkallion käsialaa. Teoksessa kuultava äänimaailma, labyrintissä kulkevat ihmiset, ympärillä liikkuvat seinät ja huonekalut maalaavat kuvan maailmankaikkeudesta, joka ympärillämme pyörii jatkuvasti, ja johon meistä jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa.
Ehkäpä myös velvollisuus?
Esityksen naamiointi polveilee Jaana Nykäsen suunnittelupöydältä. Perinteisemmän maskeerauksen lisäksi nähdään erikoisempiakin maskeja, kuten kuolleiden kaksostyttöjen näyttävä maskeeraus.
Helsingin Kaupunginteatterin Fanny ja Alexander on esitys, jota sanat eivät riitä kuvailemaan. Vaikka esitys on pitkä, kolme ja puoli tuntia väliajan kanssa, on esitys koettava itse. Esitys haastaa katsojan aisteja tavalla, joka jättää jäljen katsojan kehoon.
Monipuolinen näyttelijätaide loistaa suurella näyttämöllä
Fannyna ja Alexanderina nähdään taitavat Elena Leeve ja Olavi Uusivirta. Heidän välisessään sisarussuhteessa merkillepantavaa oli huomata, kuinka läheisyys, katseet ja kontakti loivat heidän välilleen ”yhden yksikön”, joka menee tilanteesta toiseen. Ihan kuin kahdesta ihmisestä olisi tullut yksi.
Uusivirran roolityössä on jotain eläimellistä, alkukantaista ilmaisuvoimaa, jonka raakuus ja suoruus kumpuaa ehkä jostain hänen syvästä ihmisyyden ymmärryksestä. Leeven Fanny on hieman rauhallisempi ja toimii esityksessä eräänlaisena sovittelijana. Hänen kauttaan kuitenkin näytetään paljon muuta, esimerkiksi toisen näytöksen pahoinpitelykohtauksessa Alexanderin kipu tuli näkyväksi Leeven työssä.
Kotimatkalla mietin, millaista ja kuinka raastavaa on ilta toisensa jälkeen mennä johonkin noin voimakkaisiin tunteisiin sisään. Ehkäpä näyttelijöillä on omat keinonsa…
Uusi parisuhde ei olekaan sitä, miltä se aluksi näytti
Lasten äitiä esittää Anna-Maija Tuokko, jonka roolityöskentely oli ihailtavaa. Miten hän huikentelevasta taiteilijasta muuttuu pieneksi, heiveröiseksi ja alistuvaksi, mutta samanaikaisesti näkymättömäksi toimijaksi, joka pyrkii muuttamaan onnettomaksi käyneen tilanteen.
Pastoria esittävä Eero Aho ruumiillistaa pahuuden ja uskonnon tuoman ideologian voiman, jonka varjolla voi tehdä mitä vaan. Uskonnollinen rakkaus mahdollistaa tekemään väkivaltaisia asioita, sillä rakkaus on kärsimystä.
Ahon fyysinen ja paikoin pelottava ja barbaarinen näyttelijäntyö tuo väistämättä mieleen myös ajankohtaiset teemat, kuten Ukrainan sodan käynnistäjän. Tai monet muut omaa ideologiaa kumartavat henkilöt historiasta. Voiko rakkauden nimeen tehdä mitä vain?
Näyttämöllä nähdään monia tuttuja Kaupunginteatterin näyttelijöitä sekä vierailijoita kuten Rea Mauranen, Pekka Huotari, Santeri Kinnunen, Raili Raitala, Jari Pehkonen, Sanna-June Hyde, Veera Anttila, Helena Haaranen, Aino Seppo, Leena Rapola ja Rauno Ahonen.
Sivurooleista päällimmäisenä jäi mieleen Leena Rapolan Justiina, jonka fyysinen ilmaisu oli taidokasta ja Jouko Klemettilän vakuuttava Isak Jacobi, joka kommentoi yhdessä Emmi Pesosen kanssa tapahtumia yleisölle suoraan.
Emmi Pesosen Ismael toi näyttämölle maagisia hetkiä, eikä vähimpänä lainkaan viimeinen yhteinen kohtaus Alexanderin kanssa, jossa he keskustelivat siitä, kuka Alexander oikein on ja mitä hänen päänsä sisällä tapahtuu. Oliko Ismael oikea henkilö, vai oliko hän Alexanderin toinen puoli, joka kertoi mielen sisäisiä tapahtumia?
Ykseys ja yhdessä tekemisen teemat korostuivat loppua kohden esityksen yhdeksi ohjaavaksi teemaksi.
Vaikka ihmiset juoksevat ja suorittavat omaa elämäänsä labyrintin tai videopelin kaltaisesti, yrittäen päättömästi mennä eteenpäin, tulla paremmaksi ihmiseksi tai piilottaa omat varjopuolensa, niin se ei koskaan poista sitä tosiseikkaa, että ilman toisia ihmisiä, emme pysty näkemään niitä.
Tarvitsemme peilejä ympärillemme, jotta pystymme näkemään omaan sisimpäämme
Ilman yhteisöä ja yhteyttä toisiin ihmisiin tasapainoa ei ole. Näytelmän viimeinen kohtaus käytiin valtavan pyöreän pöydän ympärillä, joka oli valkoinen suuri kangas, josta jokainen näyttelijä piti kiinni, jotta se pysyy pöydän muodossa.
Meillä jokaisella on paikkamme maailmassa ja meitä jokaista tarvitaan, sillä jos yksi näyttelijä olisi irrottanut otteestaan, pöytä ei olisi ollut kokonainen.
Lopun kohtaus toi myös mieleen maailmankaikkeuden: meidän jokaisen tulisi välittää omasta panoksesta maailmaa kohtaan yhtä paljon, kuin näyttelijät välittivät pöydän pystyssä pitämisestä.
Esityksen alussa Fanny kertoi, miten heidän sukunsa juhlii yhdessä ja yhteen iltaan mahtuu iloa ja naurua, riitoja ja erimielisyyksiä, mutta kaiken keskiössä heillä on sopimisen kulttuuri. Vaikka asioista oltaisiinkin eri mieltä, niin keskusteluyhteys säilyy.
Onko tämä ensi-iltansa saanut teos teatteritaiteen yksi merkittävimmistä helmistä, jota muistellaan tulevaisuudessa?
Väitän, että on.
Helsingin Kaupunginteatteri, koko työryhmä sekä ohjaaja Westerberg ovat luoneet kokonaisuuden, joka nyrjäyttää katsojan mieltä ja kääntää hänen kulkureittiään uuteen suuntaan. Suurella näyttämöllä nähdään taideteos, jonka osa-alueet ovat harmonisessa suhteessa toisiinsa ja jonka sanoma on universaali.
Teos herätti minussa tunteita: kyyneleitä ja naurua, pelkoa ja epätoivoa, jännitystä siitä, miten kaikki tulee päättymään sekä uskon ja toivon tunteita. Eli kaikkea sitä, mitä ihmiselämä on.
Samalla minun on helppo samaistua Alexanderin mielenmaisemaan, joka on mielikuvitusrikas, avoin ja vapaa sekä hyvää tahtova, ehkäpä hieman naiivi.
Tuijotin herkeämättä näyttämön tapahtumia, pitkät kohtaukset oli rytmitetty nerokkaasti niin, että aika kului siivillä. Ensimmäisen näytöksen aikana mietin uteliaisuuttani kerran, että paljonkohan kello mahtaisi olla, mutten sitä katsonut. Kun väliaika alkoi, niin tunti ja 50 minuuttia oli kulunut kuin siivillä. Älä siis säikähdä pitkää kestoa.