Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Fanny ja Alexander

Rolf Bamberg – Demokraatti – 21.11.2022

Teatteriarvio: Suurikin on kaunista

Helsingin kaupunginteatterin Fannyssa ja Alexanderissa ei tingitä mistään – ei laadusta, ei määrästä.

Arvaan, että Fannysta ja Alexanderista tullaan puhumaan somessa, kaupungilla ja mediassa spektaakkelina. Ei se väärin ole, esityksen esillepanon mittakaava, ensemblen koko ja jykevä kesto antavat moiselle perusteet.

Spektaakkeli on kuitenkin enemmän määrää ja massaa kuvaava termi. Sitä paitsi sanan yhdeksi merkitykseksi määritetään sivistyssanakirjassa ”suureellinen, mutta pintapuolinen elokuva, näytelmä”, ja tuo sopii Paavo Westerbergin ohjaukseen huonosti, koska pintapuolisuus ei kuulu sen ominaisuuksiin.

Niinpä haen esitykselle allegoriaa musiikin puolelta. Minulle Fanny ja Alexander näyttäytyi ja kuului nyt sinfonisena, suureksi sävellettynä näyttämöteoksena, jossa soivat niin requiemit kuin ilon ooditkin. Se vangitsi aistit ja ruokki mieltä niin kuin Mahlerin tai Sibeliuksen suuret sävelteokset konsananaan. Ja mikä kokonaisvaikutuksen kannalta merkityksellisintä, tätä sinfoniaa esittänyt 17-henkinen näyttelijäjoukko sekä esityksen visualisoinnista vastannut henkilöstö ja tekninen koneisto – toki myös hienon scoremusiikin säveltänyt ja äänisuunnittelusta osin vastannut Sanna Salmenkallio – saivat kokonaisuuden soimaan komeasti. Syntyi harmonia.

VUONNA 1982 ensi-iltaan tullut Ingmar Bergmanin ohjaama Fanny ja Alexander, ja varsinkin sen pitkä viisituntinen tv-versio, on se, jonka olen usein heittänyt tiskiin, jos minulta on kysytty kohtuuton ”mikä on maailman paras elokuva” -kysymys. Siksi odotukset kaupunginteatterin näyttämötoteuksesta olivat kovat, mutta toisaalta pelonsekaiset. Olisiko Fanny ja Alexander näyttämöllä jotain muuta kuin elokuvan live-kuvittamista, olisiko se itsenäinen, omaääninen teoksensa. Miten joka katsomiskerralla pakahduttavia tunteita valkokankaalla nostattava suuri ja rehevä tarina tulisi iholle kaupunginteatterin lentokenttänäyttämöltä?

Nyt voi joka kohtaan merkitä plussan: oli, oli ja tuli.

Paavo Westerberg on tehnyt näyttämösovituksen Bergmanin elokuvakäsikirjoituksestaan muovaaman proosateoksen pohjalta. Hän ei ole lähtenyt pilkkomaan eeppisiin mittoihin kasvavaa, kahden perhekulttuurin törmystä uusiksi, vaan perustarina ja sen kaikki keskeiset henkilöt ovat näytelmässä läsnä.

Sen verran ohjaaja-dramatisoija on teosta myllertänyt, että on riisunut sen 1900-luvun alun epookista, ja niinpä puvustuksessa ja koko skenografiassa on käytössä eräänlainen sekatekniikka: vähän vanhaa, vähän uutta, jotain lainattua ja kai jotain sinistäkin…

Tällaista ”modernisaatiota” säikkyviä voi huojentaa kertomalla, että jos alussa Fannyn ja Alexanderin nimikoidut collegepaidat ja valkoiset lenkkarit tai Ekdahlien suvun joulunviettokohtauksen anakronistinen asusterevittely vielä vangitsivatkin katseen, esityksen edetessä moiset seikat eivät juuri hyppää silmille. Voi tietysti kysyä, onko tämä Westerbergin visuaalinen ratkaisu merkityksellinen lainkaan. Ehkä se kuitenkin tuo esitykseen omanlaistaan ilmaa vapauttaessaan sen henkilöt yli sadan vuoden takaisista kuoseista. Sitä paitsi näytelmän ankara keskimmäinen näytös, Fannyn, Alexanderin ja heidän Emilie-äitinsä raskas aika piispa Edvard Vergeruksen uusperheenä, vedetään kyllä hyvin kurinalaisissa, ankean mustanharmaissa värimaailmassa. Jopa niin pitkälle, että lasten arkipuvut tuovat mieleen Hitlerjugendin synkän pukukoodin.

KAUPUNGINTEATTERIN suuren näyttämön pyörötekniikka on Fannyssa ja Alexanderissa niin luovassa ja toimivasti esitystä palvelevassa käytössä, etten moista muista nähneeni. Ikinä.

Se levittää heti ensimmäisessä näyttämökuvassa koko paletin eteemme, kaikki miljööt, kaikki henkilöt. Eri tahtiin pyörivät sisempi ja ulompi ympyrä ja niillä kieppuvat lavasteseinät muodostavat pyörteen, joka imaisee oitis katsojan sisään teatterin taikapiiriin. Lavastaja Antti Mattila ei ole ujostellut näyttää ja käyttää myös seinien raffimpia ei-fasadipuolia interiöörien luomisessa. Ne ovat lähemmäs ramppia tuupattuina usein taustalla intensiivisemmissä kohtauksissa.

Miltei nerokas ratkaisu on käyttää seinien ikkuna-aukkoja ikään kuin kurkistusluukkuina, jolloin niiden edessä näyteltävän kohtauksen takana nähdään katkelmallista liikettä. Kuin filminauhaa – kyllä, hetkin esitys ikään kuin vinkkaa elokuvapohjastaan. Väkevimmillään tämä tehokeino on piispantalon tulipalokohtauksessa.

Esityksen valaistusratkaisut voimakkaine matalalta hyökkäävine vastavaloineen, koko lavean näyttämön mitalta loistavine spottiriveineen ja kapeine kiiloineen on keskeinen osa sen visuaalista tenhoa. Jos ovat ohjaajat ja käsikirjoittajat, joskus myös tietyt näyttelijät, olleet minulle ensisijainen sisäänvetotekijä, niin kaupunginteatterin valosuunnittelija William Iles alkaa pian nousta samaan kastiin. Hän ”häikäisi” jo aiemmin tänä syksynä Priscilla-musikaalin valoriemullaan.

Piispan hoteissa kaikki liike on staattisempaa, kun taas näyttämökuva on avarrettu liki maksimiinsa. Piispa Vergerus ensin kuulustelee ja sitten kurittaa fyysisesti Alexanderia hehtaarihallissa jonka kaukaisessa peränurkassa Fanny kyyristelee varjokuvia vastavalossa tehden. Vaikuttavaa, värisyttävää. Jos joulukohtaus Ekdahleilla on näytelmässä kirkkaan ilon ääripää, tämä on se mustin syöveri.

AINOASSA AIEMMIN näkemässäni Fannyn ja Alexanderin teatteridramatsoinnissa (TTT 2010, ohjaus Tiina Puumalainen) nimirooleissa oli lapsinäyttelijöitä. Vuorotelluissa roolitehtävissä nähtiin monien työvisläisten jälkikasvua, mutta koska ei-ammattilaisilta ei voinut edellyttää niin suurten puheroolien hallintaa, Fanny ja Alexander olivat nimikkotarinassaan aika lailla sivuroolissa. (Sitä he dialogimielessä olivat kyllä Bergmanin elokuvassakin, Alexander toki äänekkäämpänä toimijana, Fanny hiljaisena tarkkailijana.)

Westerbergin ohjauksessa on toisin, onneksi. Fanny (Elena Leeve) ja Alexander (Olavi Uusivirta) ovat pääosassa niin puheen kuin koko läsnäolon tasolla.

Ja millä tavalla! Heti katsomon kakkosrivillä tapahtuvasta ensiesittäytymisestään lähtien Leeven, 39 v,. ja Uusivirran, 39 v., luomiin lapsihahmoihin uskoo sataprosenttisesti. Missään vaiheessa pitkää esitystä ei tule vaivaantunutta oloa aikuisista lapsia esittämässä, koska näyttelijät eivät tee roolihahmojaan infantiiliuden kautta vaan sisäistetysti, ehkä omista muistoistaan ammentaen. Molemmat roolihahmot haastavat aikuisten maailmaa ilkikurisuuksilla, ja toisaalta pakenevat sitä yhteneväisen mielikuvituksen voimalla. Westerbergin näkemyksessä myös Fanny saa olla toimija. Leeven hersyvästi heittämät kurittomuudet tuntuvat siksi niin raikkailta, koska sellaista ei ole ennen nähty.

Olavi Uusivirtaa voi nyt nähdä samaan aikaan (vielä hetken) Kansallisteatterin Hamletin nimiroolissa. Ihan samanikäisiä hahmot eivät ole, mutta kapina pahaa isäpuolta vastaan lähtee samasta uhmasta. Se, miten Alexanderin lempeä riemu vaihtuu Ekdahlin talolta piispalaan siirryttäessä vuoroin raivosta, vuoroin ihon- ja sieluntuskasta kumpuavaksi hampaidenkiristelyksi, on esityksen pysäyttävintä seurattavaa.

Eero Aho tekee piispa Vergeruksena kuin hänelle räätälöidyn roolin. Liioittelematta, pahan kasvoja yhtään karikoimatta hän piirtää pyhien nimeen vannovasta miehestä tyrannin, julmuuden perikuvan.

Anna-Maija Tuokko tekee Emilie Ekdahlina kaikista minun näkemistäni uransa parhaan roolityön. Niin Emilien taitelijuudesta nouseva ilo kuin alistamisesta ja lastensa ahdistuksesta aiheutuva kärsimys näyttätytyvät verevinä Tuokon tekemisessä.

Rea Mauranen on kuin luotu matriarkka Helena Ekdahlin monisävyisen hahmon esittäjäksi, samoin Santeri Kinnunen, oli varma veikkaukseni elämäniloisen elostelijan Gustav Ekdahlin rooliin, kun kaupunginteatterin hankkeesta muinoin kuulin.

Näytelmän roolitus on kaikkinensakin tehty pieteetillä, näin monista statistisemmistakin hahmoista tulee maukkaita kuten vaikka piispansisko Henrietta Vergeruksesta (Aino Seppo) tai piispantalon taloudenhoitaja Justinasta (Leena Rapola).

SPEKTAAKKELIOSASTOA esitysessä on tosiaan sen kesto. Yli kolme ja puolituntisia toteutuksia nähdään nykyään varsin harvoin, joskus 1980-90-luvun taitteessa ne olivat arkea, Ryhmäteatterin yli kuusituntinen Taru Sormusten herrasta ja viisituntinen Karamazovit sekä Kansallisteatterin seitsentuntinen Angels in America esimerkkeinä mainittakoon.

Megapitkät esitykset eivät ole enää ohjaajille itsetarkoitus, ja hyvä niin, muttei niitä pidä myöskään pelätä. Nykyinen viihdytyskulttuuri ja mediailmasto on opettanut meitä turhan lyhytjännitteisksi, vaikka toisaalta väki näyttää somessa kehuskelevan ”tv-sarjamaratoneillaan”, eli kuinka ovat imaisseet Netflixistä jonkun kahdeksanosaisen sarjan yhtä kyytiä. Se on siis noin kuusi tuntia muutamalla väliajalla.

Fanny ja Alexander kestää väliaikoineen 3.30 ja rapiat, mutta se ei käy hetkeäkään tyhjää, se ei haukotuta missään kohtaa. Enkä oikein tiedä, mistä siitä olisi voinut ottaa pois. Bergmanin suuri saaga kahden perhekulttuurin, kahden elämäntavan törmäyksestä kerrotaan samassa mitassaan kuin se on valkokankaaltakin totuttu nauttimaan. Vähintään yhtä rehevänä ja säväyttävänä, mutta teatterin lumokeinoin vielä elävämpänä.Siksi se on tämän syksyn ykkösvalinta teatteri-iltaa suunnitteleville. Siitä saa kaiken, mitä teatteriesitykseltä on lupa odottaa.