Fanny ja Alexander on tarina, johon monella on jo valmiiksi vahva tunneside. Ingmar Bergmanin suurteos on haastava tulkittava, mutta yleisö ensi-illassa oli silminnähden vaikuttunutta. Itseni mukaan lukien.
Helsingin Kaupunginteatterin suuri näyttämö on todellakin suuri ja se näkyy Fannyssa ja Alexanderissa, jossa lavasteet pyörivät keskellä valtavaa tummuutta. Alussa Fanny ja Alexander kapuavat itse yleisön joukkoon ja ihastelevat lavaa lapsen intoa puhkuen. Sitten näytelmä suorastaan räjähtää eloon keskelle joulujuhlia.
Näytelmä on eeppisiä mittasuhteita hipova sukudraama ja sen kirjoittanut Ingmar Bergman on käsitellyt sen kautta myös omia kokemuksiaan. Ohjaaja Paavo Westerberg on hienosti ottanut tuon tarinan ja yhä edelleen tarinallistanut traumojen käsittelyä ja ylipäätään nostanut tarinoiden merkityksen näytelmän keskeiselle paikalle. Jokainen hahmo elää erilaisessa tarinassa, tuottaa niitä ja uusintaa toiminnassaan. Erityisesti lapset kokevat maailman vahvasti sekä ulkoisesti että sisäisesti.
Näytelmään löytyy varmasti yhtä paljon tulkintoja kuin katsojiakin, mutta yhdeksi tulkinnaksi Westerberg itse nostaa juuri sen lapsuuden tarinan ja miten kohtaamme tuon tarinan uudestaan myöhemmin:
”Yksi avain voisi kuitenkin olla se, millaisena lapsuutemme näyttäytyy, kun me muistelemme sitä. Mitkä asiat siellä korostuvat? Miten me joka päivä kirjoitamme lapsuutemme käsikirjoitusta uudesta näkökulmasta, korostaen kulloinkin sitä, mikä meille juuri sillä hetkellä on merkittävää, ja mikä meitä palvelee. Se olkoon meidän vapautemme.”
Esitys kestää noin kolme ja puoli tuntia, mutta turhia kohtauksia se ei sisällä. Vahva kokonaisuus jättää näyttelijöille vapauden keskittyä kulloiseenkin hetkeen. Elena Leeve ja Olavi Uusivirta pulssivat energiaa koko pitkän esityksen läpi ja koko Kaupunginteatterin väki saa illan aikana herkullisia kohtauksia vedettäväksi. Ihan erityisesti Santeri Kinnunen jäi mieleen paikoin ällöttävänä, mutta niin inhimillisenä hunsvottina ja Eero Aho jälleen kerran veti täydellisen roolin inhottavana kirkonmiehenä.
Musiikki, valot, koko kokonaisuus on jotain missä kuvat saavat puhua puolestaan, mutta valitettavasti ne voivat vain kertoa osan totuutta. Lopulta tämä täytyy käydä kokemassa itse. Yllätyin jopa hieman tietyistä efekteistä, joita näytelmässä käytettiin, mutta sen enempää en aio aihetta spoilata.
Tekninen kikkailu, loistavat näyttelijäsuoritukset, koskettava tarina, nostalgia ja lopun tunteikas monologi ovat seikkoja, joiden vuoksi Fanny ja Alexander tulee jäämään omiin muistikuviin varmasti pitkäksi aikaa. Vaikka aikatasoilla leikittiin, niin tämän näytelmän kohdalla olisi väärin puhua modernisoinnista. Kaikki oli isoa, mutta tavallaan niin perinteistä ja teatterin historiaa kunnioittavaa, että lopussa sain vähän kylmiä väreitä.