Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti

Rolf Bamberg – Demokraatti – 27.9.2018

Brecht goes rillumarei

Huomautin Helsingin kaupunginteatterin ensi-illan väliajalla kollegalleni, että nyt näyttää olevan menossa peräänantamaton yritys tehdä uusi maailmanennätys brechtiläisessä vieraannuttamisessa. Hän kuittasi toteamalla, että sellaisissa pyrkimyksissähän Kari Heiskanen on elementissään.

Hella Wuolijoen ja Bertolt Brechtin yhteisistä ideoista ja kynäilyistä 1940-luvulla syntynyt, kapitalismin kummallisuuksiin pureutuva kansankomedia ”Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti” on Kari Heiskasen tapaiselle ohjaajalle mitä otollisin temmellyskenttä. Hän näyttää aina nauttivan siitä, että pääsee sekoittelemaan klassikkokonventioita omilla hulluttelevilla visioillaan. Kun hän on saanut vielä baanakseen kaupunginteatterin suuren näyttämön, niin se on sitten menoa ihan ”drive or die” -pohjalta. Tila on auki peräseinään asti, ja pyörönäyttämöllä painellaan kaasu pohjassa alusta asti.

Dualistinen patruuna

Alussa oli Hella Wuolijoki, joka kirjoitti aviomiehensä erään sukulaisen luonteenpiirteitä hyödyntäen näytelmän ”Sahanpuruprinsessa”. Maailmansotavuosina Suomeen paennut ja Wuolijoen omistamassa Marlebeckin kartanossa majaillut Brecht jalosti kansannäytelmästä pykälää ärhäkämmän ja kantaaottavamman komedian, jossa maaseutuyhteisön viinaanmenevän ökypatruunan luonteen dualistisuus valottui uudella tavalla.

Näytelmän juopottelevalla isännällä on autokuskinaan vähän liika viisas Matti, jolla on taipumus sotkeutua muihinkin asioihin kuin herra Puntilan kyytimiseen ja hankaluuksista pelastamiseen.

Muun muassa Puntilan tuittupäisen tyttären Eevan naittamisprojektiin, jossa isällä on hyvin opportunistiset motiivit.

Juovuksissa Puntila on hyväntahtoisen höveli patruunatyyppi, ”leivän isä”, mutta selvittyään ikävä riistoporvari, suoraan sanoen täysmulkku.

Kunniakasta kurittomuutta

Kari Heiskanen soveltaa brechtiläisiä teatterioppeja niin suruttomasti, että dogmaattisimmillakin marxisti-leninistillä on pokassa pitelemistä. Brechtin tapa rikkoa näyttämön ja katsomon välinen raja eli hämärtää näytelmän ja todellisuuden toteutuu nyt potenssiin viisi.

Brecht todennäköisesti hyrähtelisi haudassaan, jos pääsisi näkemään oivaltavalla tavalla kurittoman ohjauksen. Hella W:stä en ole niin varma.

Tulkinta ja toteutus tulevat isoltakin näyttämöltä yleisön syliin. Puntilaa esittävä Pertti Sveholm saattaa varoittamatta heittäytyä yleisön kanssa kaveeraavaksi Svenkaksi, ja yhtäkkiä voidaan olla menossa jatkamaan juopottelua – ei kylille, vaan läheiseen Juttutupaan. Kaikki mukaan!

Muutkin näyttelijät flirttailevat katsomon kanssa, ja näyttämömiehet osallistetaan esityksen kulkuun muutenkin kuin roudaushommissa.

Sveholm on enemmän kuin kotonaan tällaisessa roolissa, jossa saa remeltää ja ärhennellä vuoronperään. Terhakoiden tyttöpower-tyyppien erityistaitaja Anna-Riikka Rajanen taas tuo Eeva Puntilan hahmoon vinkeitä lisäkierteitä. Tätä mimmiä ei niin vaan sovittuinhin liittoihin alisteta. Antti Timonen hurmaa sulhaskandidaattina, jota niin tuttavallisesti nimitetään koko ajan lähtystösihteeriksi. Tällaista epämiehekestä gestiikkaa ja taikinamaista jämäkkyyttä on harvoin tarjolla.

Anarkistisia aikahyppyjä sekä muuta epätodellista ja asiaankuuluvan asiaankuulumatonta viljellään niin huolella, että välillä katsoja on uupua niiden ähkyssä. Jos muistaa pitää vaatimukset ortodoksisemmasta brechtiläisyydestä ja perinteisestä kansankomediasta loitolla, jää katsomisurakasta kuitenkin hilpeän kylläinen olo.

Hämäläisten palmujen katveessa

Ohjaajan otteessa on paitsi hänelle ominaista karnevalismia ja nokkelaa tilannesilmää myös itseironiaa, sillä Marxit ja muut sen suunnan ismit ovat olleet hänenkin johtotähtenään 1970-luvun villeinä vuosina. Siksi on riemullista nähdä, kuinka otsarypyttömästi Heiskanen ohjauksessaan käsittelee omistavaa luokkaa ja työläisiä törmäyttävää näytelmän kuvastoa, brechtiläistä proletarismia tai jopa 70-luvun laululiikkeen äänimaisemaa. Ilkkuminen tuon ajan poliittiselle teatterille on kuitenkin enemmän lempeää kuin ilkeää.

Heiskasesta on kaupunginteatterin ohjaajakiinnityksen vuosinaan tullut yksi parhaista talon suuren näyttämön haltuunottajista, ja vieläpä ilman musikaaliohjauksia. Hän on aika ässä joukkokohtausten kehittelijänä – ja niissä on jälleen vauhtia – mutta myös yhteispeli visualisoijien kanssa on yleensä kohdallaan.

Heiskasen luottolavastaja Markku Hakurin loihtima näyttämökuva on yhtä vallaton kuin ohjaajan lähestymistapa tekstiin. Avaraa näkymää hallitsee ajoittain räikein neonkirjaimin säihkyvä Puntila-kyltti, mutta hilpeintä on se, miten lavastuksessa kohtaavat uusklassismi pilaristoineen ja nuorisoseuranäyttämöiltä viestiä tuovat, tarkoituksellisen kököt pahvikulissit. Rustiikki-interiöörit loistavat poissaolollaan, tilalla on esimerkiksi tekopalmujen metsikkö!

Pukusuunnittelija Tiina Kaukasella on niin ikään ollut riemuvaihde päällä. Rooliasut ovat kuin sekoitus flasheja pride-kulkueesta ja senegalilaiselta torilta. Miesten paidoissa on rytmikästä ruudutusta ja solmioissa väriä. Hillitöntä. Iloa silmälle.

Korvalle sitä tuottaa Arttu Takalon luoma musiikkimaisema, joka piirtyy etupäässä pelkillä perkussioilla lähes keskellä lavaa (ensi-illassa kilkutinkioskia isännöi Mongo Aaltonen).

Karkkia silmälle ja korvalle Puntila-toteutus on muutenkin kautta linjan. Kun Wuolijoen ja Brechtin näytelmä ei tekstinä välttämättä enää kolise kovin lujaa, niin jostain siihen täytyy henki puhaltaa. Heiskanen on pumpannut sitä sellaisella isolla palkeella, jolla brechtiläinen prolemoralistinen komedia kohtaa nyt 2010-luvun rillumarein hyvissä merkeissä.