Arvio: Hiirenloukku
Hiirenloukku nyt Helsingissä – Agatha Christien näytelmän suomalaisversio pärjää Lontoon-hitille
Agatha Christien Hiirenloukku pyörii Lontoossa innokkaalle yleisölle vuosikymmenestä toiseen, ja nyt menestysnäytelmä nähdään myös Helsingin kaupunginteatterissa suomenkielisenä versiona.
Agatha Christien kirjoittama rikosnäytelmä Hiirenloukku (The Mouse Trap) on saanut lähes myyttisen maineen, sillä se on maailman pisimpään yhtäjaksoisesti pyörinyt näytelmä, jonka vuonna 1952 alkanut putki Lontoossa katkesi vasta koronapandemiaan. Sittemmin näytelmä on palannut lavalle Lontoossa, ja nyt se nähdään myös Helsingissä suomeksi Miika Murasen ohjaamana. Pitkää elinikää pyritään ylläpitämään vannottamalla yleisöä pysymään visusti vaiti murhaajasta.
Molemmat versiot nähneenä sanoisin, että Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämön Hiirenloukku pärjää vertailussa hyvin Lontoon-serkulleen.
1950-luvun Isoon-Britanniaan sijoittuva näytelmä on klassinen whodunnit, jossa etsitään murhaajaa rajatussa tilassa. Nuoripari Mollie ja Giles Ralston (Elina Keinonen ja Severi Saarinen) ovat avanneet Monkswellin kartanoon täysihoitolan, ja ensimmäiset vieraat saapuvat kovan lumimyrskyn aikaan. Avajaiskiireitä säestävät radiouutiset murhasta Lontoossa.
Kohta talo on täynnä ihmisiä ja siellä pysyvät, sillä lumitilanteen pahentuessa hoitolasta ei enää pääse sisään eikä ulos. Mollie ja Giles ehtivät saada huolestuttavan puhelun poliisilta, mutta kohta myös puhelinlinja on poikki eikä ulkomaailmaan ole enää mitään yhteyttä. Paikalle saapuu kuitenkin hiihtäen ylikonstaapeli Trotter (Joel Hirvonen), joka kertoo, että Lontoon-murhan tekijän uskotaan seuraavaksi iskevän Monkswelliin.
Keskenään torailevat hotellivieraat ovat toinen toistaan epäilyttävämpiä, ja katsojan epäluuloja ohjataan moneen eri suuntaan. Jokaisella paikallaolijalla tuntuu olevan jotain salattavaa. Kykenevätkö he silti vetämään yhtä köyttä ja ratkaisemaan tapauksen? Paikalle ei enää pääse, mutta entä jos murhaaja on jo kartanossa – montako kertaa hän ehtii lopulta iskeä, ennen kuin apujoukot ehtivät paikalle?
Tarinan suomennoksessa (Aino Piirola) on tuotu kieltä nykyaikaan, mikä ei mielestäni täysin istu näytelmään. Näytelmässä on myös tiivistämisen varaa, mutta tämä ongelma liittyy alkuperäistekstiin. The Mousetrap pohjautuu Christien radiokuunnelmaan nimeltä Three Blind Mice, ja tietyt rakenteelliset erikoisuudet, kuten irrallisten johtolankojen esittely näytelmän lopussa, johtunevat siitä.
Christien tarinoissa on kuitenkin pienine puutteineenkin aina tiettyä nostalgiaa, ja ne tarjoavat katsojalle kevyitä ja viihdyttäviä aivopähkinöitä ilman suuria raakuuksia.
Näytelmän tähdeksi nousee lipevässä sivuroolissa Paravicinia esittävä Santeri Kinnunen, joka on pieniä ilmeitä myöten erinomainen. Sauli Suonpään Christopher Wren tuo puolestaan juoneen ilahduttavaa komediaa. Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun Suonpää nousee roolissaan yhdeksi näytelmän keskeiseksi kiintopisteeksi, ja roolin elävöittäminen fyysisellä komedialla tuntuu onnistuvan häneltä helposti.
Huumori ja pääpari Keinosen ja Saarisen energisyys pitävät osaltaan näytelmän käynnissä ja viihdyttävänä sen pienistä puutteista huolimatta.