Arvio: Hiirenloukku
Mikä on esitys, joka saa kylmänväreet aikaan useaan kertaan
Mikä on esitys, joka saa kylmänväreet aikaan useaan kertaan ja yleisön kiljahtamaan ääneen teatterissa? Se on esitys, jota on esitetty vuosikymmeniä Lontoossa,suomalaisissa harrastajateattereissa sekä nyt pääkaupungin ammattiteatterissa.
Se on tietysti Hiirenloukku, jonka Agatha Christie on kirjoittanut. Nyt Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä nähtävä jännitysnäytelmä aiheuttaa teatterikokijassa hyytäviä ja pelonsekaisia tuntemuksia läpi näytelmän.
Tässä blogitekstissä käyn läpi, millaisia ne kauhun hetket oikeastaan olivat ja miten teatterinkokijaa näyttämöltä käsin ohjaillaan.
Tarkat esitystiedot löydät tästä: https://hkt.fi/esitykset/hiirenloukku/
Lippu saatu.
Mikä on esitys, joka saa kylmänväreet aikaan useaan kertaan?
Ennen kuin lähden käsittelemään esitystä tarkemmin, niin on muistutettava, etten voi liikaa kertoa ja kuvailla esityksen osa-alueita, jotka voisivat vaikuttaa sinun teatterikokemukseesi. Siis jos luet tämän tekstin ennen esitystä. Mikäli olet tullut lukemaan tätä jo Hiirenloukun nähtyäsi, saat varmasti kiinni siitä, mistä kirjoitan – vaikka se olisikin hieman laveampaa kuvailua, kuin olen aiemmin blogeihini tottunut kirjoittamaan.
En myöskään tule paljastamaan esityksen loppuratkaisua tai muutenkaan esityksen kannalta olennaisia hetkiä. Juonesta sen verran, mitä HKT:n nettisivuilla sanotaan:
”Mollie ja Giles ovat nuori, onnellinen pariskunta. Heillä on edessään aivan erityinen päivä, he ovat avaamassa Monkswellin täysihoitolaa vanhaan perintökartanoon keskelle maaseudun rauhaa. Kun kaikki on valmista asiakkaita varten, iskee lumimyrsky ja sekoittaa suunnitelmat. Samaan aikaan radiossa poliisi tiedottaa Lontoossa tapahtuneesta murhasta, jonka tekijää etsitään.
Kun asiakkaat lopulta pääsevät myrskyn läpi kartanon lämpöön, tunnelmallinen täysihoitola herää eloon. Mollie ja Giles saavat palveltavakseen vaativan vierasjoukon, eivätkä kaikki tunnu tulevan toimeen keskenään. Juuri ennen kuin lumi saartaa kartanon ja tukkii tiet, paikalle saapuu poliisi varoittamaan murhaajasta, joka on jättänyt viestin: seuraava uhri löytyy Monkswellin täysihoitolasta.
Kuinka murhaaja pääsee lumimyrskyn keskeltä kartanoon? Vai onko hän jo siellä?”
Tämä on esityksen lähtökohta.
Teatterin katsojasta teatterin kokijaksi
Tekstin alkuvaiheessa käytin termiä teatterin kokija ja on varmasti syytä hieman tarkentaa, mitä sillä tarkoitan. Teatterin katsoja on tutumpi termi teatterissa vierailevalle henkilölle, mutta viime aikoina olen miettinyt, voisiko se olla jotain muuta? Teatteri on moniaistillinen kokemus eikä rajaudu pelkästään katsomiseen eli näköaistiin (vaikka se vahvin aisteista teatterissa onkin). Hiirenloukku tuntui koko kehossa ja se valtaa ihmisen kehollisen kokemuksen jo ensimmäisten sekuntien aikana. Aistien tuottama informaatio näytelmän eri osa-alueista on kokonaisvaltainen kehollinen kokemus, joka ei rajoitu katsomiseen.
Hiirenloukussa teatterin kokijan aisteja herkistetään usealla eri aistialueella, jolloin henkilöllä, joka istuu punaisilla samettipenkeillä, ei ole pelkästään näköaisti käytössä – vaan kaikki aistit.
Äänisuunnittelusta vastaava Eradj Nazimov luo Arena-näyttämölle järisyttävän viiltäviä ja syvälle kehoon tunkeutuvia äänimaisemia, jotka yhdistyvät Petteri Heiskasen valosuunnittelun kanssa ja luo näyttämölle pysäyttäviä ja pelottavia hetkiä. Hiirenloukun Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämölle ohjaa Miika Muranen, jonka rytminen ja jännitteiden ylläpitävä tarkkuus luo näyttelijöille mahdollisuuden antautua tarinassa olevien tilanteiden vietäväksi.
Näytelmän pääparina nähdään Elina Keinonen ja Severi Saarinen, joiden hellyttävä alkutaival muuttuu kivikkoisemmaksi, mitä pidemmälle näytelmä vie. Vieraina heidän pitämässä majatalossa nähdään Sanna-June Hyde, Sauli Suonpää, Joel Hirvonen, Helena Haaranen, Santeri Kinnunen sekä Risto Kaskilahti.
Väliajalla pohdimme ystäväni kanssa, että heistä jokainen voisi olla murhaaja.
Jännitysnäytelmien juonirakenteesta
Jännitysnäytelmän olennaisena osana on löytää epäilty. Sitä pyritään harhauttamaan ja peittämään johtolankoja erinäisin tavoin. Tätä ennen on kuitenkin kehitettävä juoni ja esiteltävä hahmot.
Ehkä juuri hahmojen esittelyn kesto on Hiirenloukun haaste. Jotta juoni voi käynnistyä kunnolla ja tilannetta voidaan alkaa purkamaan, on se ensin pohjustettava. Hiirenloukussa on 8 hahmoa, joiden taustatarinat ovat esiteltävä ja heidän käyttäytymisensä motivoitava.
Tässä ei ole mitään ihmeellistä ja sitä ei toisaalta voida muuttaa, sillä silloin käsikirjoituksesta jää jotain olennaista pois, eikä tarina johda mihinkään.
Tämä näkökulma koskee laajemmin juuri jännitysnäytelmien juonirakenteita, jossa hahmoesittelyiden kesto suhteessa itse toimintaan ja loppuratkaisuun on reilusti pidempi, kuin näytelmissä, joiden juonilinjat käynnistyvät lähes ensimetreillä.
Toisaalta se, että Hiirenloukkua on esitetty niin paljon vuosikymmenten saatossa, kertoo sen universaalista tasosta ratkoa epäselviä asioita, kuten tässä tapauksessa: kuka on murhaaja. Olemmehan me ihmisinä taipuvaisia sopuisaan yhteiseloon muiden laumamme jäsenten kanssa.
Entäs ne kylmät väreet ja kiljahdukset?
Oli huumaavaa kokea se jännitys yleisön joukossa, jossa jokainen oli fokusoituneena näyttämön toimintaan ihan eri tavalla, kuin esimerkiksi toisen lajityypin näytelmissä. Intensiivisyys näyttelijöiden ja yleisön välillä oli paikoin käsinkosketeltavaa ja joskus jännitystä olisi voinut veitsellä leikata.
Näytelmässä oli muutama hetki, jolloin kylmät väreet riipivät selkäpiitäni silkasta kauhusta, joka näytelmään oli rakennettu oivallisella tavalla.
Myös yleisön reaktiot saattoivat säikäyttää ja lisätä tunnelman intensiteettiä. Kun näyttämöllä tapahtui jotain yllättävää, osa yleisön jäsenistä, teatterin kokijoista, reagoi tapahtuneeseen kiljahtamalla ääneen. Vai oliko se äänisuunnittelun helmiä?
Ylipäätään Hiirenloukku on näytelmä, joka sopii dekkarifaneille ja sellaisille, jotka haluavat nähdä teatterissa draaman tai komedian sijaan jotain muuta. Tämä näytelmä voi olla myös hyvä ensikosketus teatterin maailmaan.
Mitä jos teatterin katsojaa kutsuttaisiin teatterin kokijaksi?
Teatterin kokija -termiä pohdin lisää marraskuussa julkaistavassa Me Teatterissa, Teatteri Meissä -julkaisussa, johon olen saanut kirjoittaa pohdiskelevan esseen. Lähestyn aihetta kehollisen kokemuksen ja kehollisen samastumisen näkökulmasta. Kokoelma on T-efektin jäsenien kirjoittama teos, jossa pohditaan ”meitä suomalaisia teatterin katsojina, yhdessä ja erikseen.”