Arvio: Hinta
Teatteriarvio: Mitä maksaa veljeys, kysyy Arthur Millerin Hinta
Näyttelijöillä on kaikki aistit auki Helsingin kaupunginteatterin perhedraamassa.
Äkkiä voisi ajatella, että läheisimmät ihmissuhteet olisivat ilmaisia. Arthur Millerin näytelmä Hinta todistaa kuitenkin päinvastaista. Pyytämättä tulleista suhteista, kuten veljeydestä, maksetaankin tosi paikan tullen kaikista kalleinta hintaa.
Tosi paikka tulee tässä esityksessä niin nopeasti kuin tyylilaji, eli umpipsykologinen draama, sen sallii. Toisaalta se, että asioiden annetaan rakentua rauhassa, tuntuu nykymelskessä raikkaalta poikkeukselta.
Nuori newyorkilainen Victor (Santeri Kinnunen) hyllytti tiedemiesunelmansa ja keskittyi pitämään huolta isästään, jonka rikkaudet katosivat kuin tuhka tuuleen 1920-luvun lopun laman myötä.
Tyytymätön vaimo Ester (Aino Seppo) kulkee miehensä kannoilla natkuttamassa vääristä valinnoista. Veli Walter (Eero Aho) valitsi toisin ja päätyi menestyneeksi kirurgiksi. Nyt, 28 vuotta myöhemmin, Victor on vihdoin ryhtymässä myymään isänsä jäämistöä.
Veljekset eivät ole tavanneet kuuteentoista vuoteen, mutta nyt Walter ilmaantuu paikalle mukanaan nippu puhtaan pöydän aloitukseen tähtääviä ehdotuksia. Jäämistön arvioitsijaksi saapuu ikivanha antiikkikauppias Gregory Solomon (Esko Salminen), mies, joka ei todellakaan tee pelkkää työtään.
Tapahtumattomuus on tässä esityksessä vain näennäistä, sillä kierteet ja pyörteet häilyvät pinnan alla tehden tunnelmasta piinaavan. Tästä on kiittäminen ohjaaja Paavo Westerbergiä ja kaikki aistit auki olevia näyttelijöitä, jotka yltävät käsittämättömiin suorituksiin käydessään huonekaluröykkiön keskellä omien tunneröykkiöidensä kimppuun.
Asiat eivät onneksi ole niin mustavalkoisia kuin alkukattaus antaa olettaa. Näin ollen Kinnusen kiltti uhrautuja ja Ahon viileä menestyjä eivät kumpainenkaan jää yhden piirteen miehiksi.
Esko Salmisen Solomon on hellyttävä yhdistelmä pian 90-vuotiaan kauppamiehen uuvahtamista ja palavaa halua pysyä mukana menossa.
Solomonin tapa iskeä tarinaa, tarve saada nukkua päiväunet ja syödä kananmuna juuri tiettyyn kellonaikaan tuovat esitykseen myös helpottavia naurunpaikkoja.
Katsoja palkitaan toden teolla, kun mentaaliväännöt alkavat paljastusten myötä purkautua.
Walterin sanoin veljesten menneisyys oli loukku, ja heidän keinonsa päästä ulos sieltä olivat erilaiset. Syyllinen ja uhri -ajattelu alkaa tässä valossa tuntua tarpeettomalta.
Esitys koskettaa erityisesti näyttäessään, minkälaista rimpuilua yhteyden hakeminen toiseen ihmiseen voikaan olla. Vaikka kaunan todellinen syy alkaisi hälvetä, on siitä voinut tulla kantajalleen ikään kuin lukittu sieluntila. Silta jää rakentumatta, vaikka vastapuolen yritys kuilun ylittämiseksi olisi kuinka vilpitön.