Arvio: Hinta
Hinta on niin hyvä näytelmä, etten keksi edes otsikkoa
On vaikea uskoa, että Pulitzer-palkitun Arthur Millerin (1915-2005) näytelmä Hinta (The Price, 1968) on Paavo Westerbergin debyyttiohjaus Helsingin Kaupunginteatteriin. Myöhäinen ajankohta on erikoista, ottaen huomioon Westerbergin olleen Suomen huipputeatteritekijöiden kastissa jo pitkään.
Miller tunnetaan parhaiten klassikostaan Kauppamatkustajan kuolema. Melkein 20 vuotta sen jälkeen Miller kirjoitti Hinnan, joka on jäänyt yllättävän vähälle huomiolle ottaen huomioon kuinka hieno teksti se on. Mielestäni on muuten erikoista, että näytelmä sai kantaesityksensä Suomessa samana vuonna kuin Broadwaylla – Edvin Laine ohjasi sen tuoreeltaan Kansallisteatteriin 1968.
Kuinka Westerberg sitten onnistui Hinnan tulkitsemisessa 50 vuotta myöhemmin? Esityksen lipuista tullaan taistelemaan hampaat irvessä, sillä kyseessä on poikkeuksellisen terävä ja hieno – merkittävä esitys ajastamme. Hinta on yksinkertaisesti nähtävä.
Pääosin se kertoo perhesuhteista ja rahasta. On itseasiassa häkellyttävää, kuinka ajankohtainen tämä kapitalismia kritisoiva kolmituntinen puhenäytelmä onkaan. Huonekalukauppias Solomon yrittää, ammattilleen luontaisesti, saada halvimmalla mahdollisella hinnalla poliisi Victorin ja lääkäri Walterin vanhempien jäämistön – koska eihän kukaan halua vanhoja, laadukkaita ja kestäviä huonekaluja, koska ne ovat ikuisia. Liian käytännöllisiä, niistä ei pääse eroon.
Kertakäyttökulttuuri ja shoppailu löi läpi. Kapitalismi sai lyötyä tuhlauksen läpi ihmisten alitajuntaan, osaksi kulttuuriamme ja jokapäiväistä arkea. Kuluttaminen lisää onnea. Hyvin tätä päivää, eikö totta?
Rahan lisäksi näytelmä käsittelee perhesuhteita ja eri teitä joita ihminen voi valita. Uhrauksia ja niiden vaikutusta omaan ja toisten elämiin. Miksi veljekset Victor ja Walter eivät ole olleet yhteydessä 16-vuoteen? Miksi toinen elää mukavasti ja toinen joutuu kituuttamaan vaimonsa kanssa? Mitä valinnat lopulta merkitsevät?
Westerberg on ilmiömäinen henkilöohjaaja, ja hänellä on ilmiömäinen näyttelijäkaarti: luottonäyttelijä Eero Aho, Esko Salminen, Santeri Kinnunen ja Aino Seppo. Aho, Kinnunen, Salminen ja Seppo tarjoavat kolmen tunnin oppitunnin siitä mitä näyttelijäntyö on.
Moni kritisoi puhenäytelmiä yleensäkin, että ”puhuvat päät siellä vain puhuvat”. Se on ollut omassa teatterihistoriassanikin muiden kirosana. Puhuva pää. Olen aina ollut erimieltä. Puhenäytelmissä on usein eniten substanssia. Hinta olisi aivan yhtä hyvin voinut olla Westerbergin itsensä kirjoittama, sillä hänen omat näytelmätekstinsä ovat lyömättömiä.
Ja vielä mitä puhuviin päihin tulee, ei se juokseminen, hikoileminen ja räkiminen mitään näyttelijäntaidetta ole. Se voi olla sitä, mutta se ei riitä. Täytyy olla uskottava. Täytyy osata näytellä. Jos tämä olisi reality-sarja Yllytyshullusta tehty näytelmä, voisi sanoa että näyttämöllä nähdään Reka, Reka, Reka ja Reka – ja kaikki näyttävät kuinka temppu tehdään.
Kinnunen tekee yhden uransa hienoimmista suorituksista. Olen iloinen, että häntä ei taas nähdä farssissa. Draama tuo niin paljon uusia puolia näyttelijöistä esiin. Ja olen nähnyt häntä draamassa ennenkin – tämä yhtälö toimii, mutta siitä saa nauttia liian harvoin.
Aho on yksi Suomen parhaista näyttelijöistä, eikä petä tälläkään kertaa. Seppo tuo Estherin roolissa näytelmään kaivattua syvyyttä ja näkökulmaa, jota ilman Hinta jäisi mahdollisesti hyvinkin heppoiseksi.
Salminen. Salminen. Salminen. En tiedä kuinka hän kykenee ylittämään itsensä vielä tässä vaiheessa ansiokasta uraansa. Kun Salminen saapuu näyttämölle tunnelma sähköistyy aivan uusiin sfääreihin. Hänen Solomoninsa tuo näytelmään kepeyttä ja niin paljon naurua. Kukaan meistä ei halua appelsiinia. (Kohtaus oli ehkä hauskin, jonka olen koskaan lavalla nähnyt.)
Täytyy myös huomioida erittäin onnistunut lavastus ja puvustus (Antti Mattila), sekä valaistus (Kalle Ropponen, joka teki upeat valot myös Turun Viimeiseen laivaan). Harvoin olen nähnyt yhtä upeaa valomestaria kuin Markus Schaffter. On sanomattakin selvää, että pukijana toimiva Essi Huovila on hengästyttävän upea.
Hinnan käsiohjelma ja koko tuotanto myös näyttää erittäin hyvältä – uskottavaa, aivan kuin Lontoossa suorastaan. Tätä lisää. Ei teatterimainosten ja käsiohjelmien tarvitse näyttää muovisilta, teennäisiltä ja rumilta fontti-revittelyiltä, ne voivat myös olla tyylikkäitä ja luokseen kutsuvia.
Näyttämöllä nähdään neljä tähteä. Kokemuksesta kuitenkin viisi. Draamaa parhaimmillaan.