Arvio: Hinta
Hinta / Helsingin Kaupunginteatteri
Eletystä elämästä on jäljellä vain sekalaisia kasoja erilaisia huonekaluja. Kymmeniä tuoleja, massiivinen kaappi, pöytiä, lipastoja, harppu. Kaiken keskellä viisikymppinen poliisi Victor Franz (Santeri Kinnunen) kera vaimonsa Estherin (Aino Seppo). Isän kuolemasta on kulunut riittävän pitkä aika, nyt voisi vihdoinkin päästää irti menneestä lopullisesti ja pistää isän jäämistöllä kunnolla rahoiksi. Aloittaa oma elämä ikään kuin alusta taloudellisesti vakaammalta pohjalta. Victorilla on myös veli, menestynyt lääkäri Walter (Eero Aho), josta ei ole kuulunut vuosikausiin mitään ja tuskin tulee kuulumaankaan. Yhteydenottopyyntöihin ei ole vastausta kuulunut, joten on toimittava yksin.
Tavarakasojen keskelle puuskuttaa viimeisillä voimillaan iäkäs antiikkikauppias Gregory Solomon (Esko Salminen). Hengityksen tasaannuttua alkaa kiintoisa ja hykerryttäväkin kaupankäynti menneisyydestä tavaroineen, muistoineen ja valintoineen, joilla on ollut ratkaiseva merkitys monen ihmisen elämässä. Victor haluaa mennä suoraan asiaan, Gregory taas on ns. vanhan liiton kauppiaita ja kiertää ja kaartaa. Uskomaton tyyppi! Miehen ulkoinen olemus hämää. Tästä kaupasta ei noin vain selvitäkään, ja juuri kun seteleitä ollaan jo laskemassa kämmenelle, tapahtumat saavat uuden käänteen. Walter-veli astuu ovesta sisään kuin välissä ei vuosia olisi kulunutkaan, muina miehinä. Pinnan alla kytee, sen aistii katseista ja elekielestä, vaikka keskustelu aluksi hyvin tuttavallisesti soljuukin. Kohta rytisee.
Dramaattinen muutos valoissa saa ihmiset vanhenemaan silmissä, kaikki juonteet kasvoilla korostuvat ja varjot syvenevät niin kasvonpiirteissä kuin seinilläkin. Moni saa myös vähän pelottavia piirteitä. Myös äänimaailma on kiehtova. Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt tähän yhteen huoneeseen, ja liikenteen häly ulkoa yllättää. Tuolla jossain elämä jatkuu, mutta täällä ilma on sakeana sanoista ja lauseista, joita ei haluaisi kuulla – tai jotka olisi halunnut kuulla jo vuosia sitten. Menneeseen ei voi kuitenkaan palata ja valita toisin. Hiljaisuus pysäyttää. Voi melkein kuulla kellon tikityksen jossain seinällä. Veren kohinan suonissa. Päässä liikkuvat ajatukset, joita ei pysty pukemaan sanoiksi. Juuri kun luulen tietäväni, mitä seuraavaksi tapahtuu, saakin tarina uuden suunnan. Pirullisen koukuttavaa!
Tuntuu siltä kuin teatterisalissakin aika pysähtyisi. Kolmituntinen menee että heilahtaa. Onhan tämä nyt likimain täydellinen teatterinautinto, ja mikä porukka lavalla! Siinä missä Solomon pyörittelee ovelana vanhana kettuna asiakastaan kärsivällisyyden rajoilla, siinä Esko Salminen pitää hyppysissään koko katsomoa. Kaikki ne kananmunansyönnit ja appelsiinitkin.
Olen useasti surrut sitä, että olen ainut lapsi. Toisaalta taas olen onnellinen siitä, ettei minulla ole sisaruksia. Kukaan ei takuulla osaa satuttaa niin pahasti kuin oma veli tai sisko, joka tietää synkimmät salaisuuteni. Voin toki olla väärässäkin. Jännän tyhjä ja surumielinen olo jäi lopulta tästä näytelmästä, päähän jäi kaikumaan pirullinen nauru hämärtyvällä näyttämöllä. Huh. Ehdottomasti teatterikevään helmiä ja pitkästä aikaa kovinta näkemääni draamaa.
Näytelmän kantaesityksestä New Yorkissa on kulunut 50 vuotta. Silti tämä voisi tapahtua kenelle tahansa, milloin tahansa, missä tahansa. On tapahtunut, tapahtuu, tulee tapahtumaan.