Arvio: Humiseva harju
Humiseva harju – klassikon uudelleen syntyminen @HKT
Viime vuoden Finlandia-voittaja Pajtim Statovci istui Helsingin Kaupunginteatterin Humisevan harjun ensi-illassa 30.1.2020 pari riviä edessäni. Esityksen päätyttyä hän kirjoitti Instagram Storyynsa: ”Sanaton”.
Minä voin todeta samoin. On vaikea pukea sanoiksi niin vahvaa tunnetilaa, jonka Lauri Maijalan ohjaama Humiseva harju jätti. On aivan liian pliisua sanoa, että esitys oli vaikuttava ja raju ja huikea ja erilainen ja koskettava, sillä sen intensiteetti kumpusi syvältä mielen kätköistä.
Emily Brontë (1818-1848) kirjoitti Humisevan harjun vuonna 1847 ja se jäi hänen ainoaksi romaanikseen. Kirjan tapahtumat käsittelevät kolmen sukupolven vaiheita, mutta Kaupunginteatterissa nähtävä, skotlantilaisen dramaturgi Jo Cliffordin versio on rajattu ydintarinaan, Cathyn ja Heathcliffin suhteeseen.
Humiseva harju on klassikko, joten monella katsojalla, minullakin, on joku kuva tarinasta jo ennakkoon. On haastavaa tuoda uutta kulmaa klassikkoon ja on upeaa, kun siinä onnistuu. Helsingin Kaupunginteatterin Humiseva harju on uskollinen alkuperäiselle nummimaailmalle, mutta pystyy kantamaan näytelmän teemat ajattomuuteen.
Esitys alkaa vaivihkaa. Nuori poika mönkii penkkirivien tuntumassa kuppi kädessään, paljain jaloin, likaisena ja resuisena ja kerjää katsojilta lanttia. Hän (Markus Järvenpää) katsoo totisena silmiin ja anoo. Suuri osa katsomosta ei huomaa mitään, he juttelevat vielä omiaan, skumppalasin puna poskillaan. Kerjäläispoika on monelle näkymätön kuten nytkin keskuudessamme liikkuvat kerjäläiset ovat.
Näytelmässä poika on huomattu. Herra Earnshaw (Matti Olavi Ranin) on poiminut hänet Liverpoolista monien avuntarvitsijoiden joukosta ja päättänyt tuoda hänet kotiinsa Humisevaan harjuun. Antanut matkalla hänelle nimen Heathcliff kuolleen esikoispoikansa mukaan. Nummien keskellä olevassa kodissa odottaa oma poika Hindley (Markku Haussila), tytär Catherine (Oona Airola) ja apulainen Nelly (Leena Rapola).
Piruparka ei ole saanut osakseen yhtään rakkautta. Me kesytämme hänet, hänestä tulee kunnon kristitty.” – Herra Earnshaw
Heathcliff on erilainen, tumma ja takkuinen. Hindley inhoaa Heathcliffiä välittömästi, on mustasukkainen tämän erikoisasemasta isän silmissä. Myös Nelly katsoo Heathcliffiä karsaasti. Mutta sitten löytyy hyväksyvä katse, villin Cathyn utelias katse. Cathy ja Heathcliff ovat kuin peppu ja paita, toisiaan lukevat, toisiaan tukevat. Lauri Maijalan sanoin: ”Cathy ja Heathcliff ovat toisistaan eksyneet jin ja jang, valo ja varjo – elämä ja kuolema.”
Minäpä tiedän, missä helvetti on. Se on siellä, missä sinä et ole”. – Heathcliff Cathylle
Voi, miten hienosti nämä tunnetilat tuodaankaan esiin näyttämöllä. Cathyn ja Heathcliffin suhde on temmellystä, kirmausta, painia, tanssia, nojailua, pään painamista toista vasten. Heille nummi on vapautta ja avointa taivasta, myös tila, jossa he, eritaustaiset, voivat olla yhdessä. Näyttämöllä on nummen huippu ja katsomoa halkaisee metallinen ramppi. Oona Airola ja Markus Järvenpää liikkuvat edestakaisin, ympäri ja yhteen, heittäytyen hikeen ja aivan varmasti mustelmille. Käsittämätöntä energiaa ja liikkeen taitoa! Tämän kaiken he tekevät menettämättä mitään ilmaisuksellisesta kyvystään!
Humiseva harju on kylmää, keuhkotautia ja kuritusta. Kaiken kurjuuden keskellä on hetkiä, jotka menevät suoraan sydämeen. Kun Matti Olavi Ranin puhuu kuolinmonologiaan arkulla istuen tai Markku Haussila soittaa sahaa kuin viiltelisi pahaa oloaan. Kun synnytys päättyy kuolemaan ja kuolema kulkee Hindleyn varjona… näitä voisi luetella lisää.
Ensimmäisellä puoliajalla värit ovat tummia ja maanläheisiä, Humisevan harjun ankeus hohkaa peltilautasistakin. Kun Hindley palaa Lontoosta tai kun Cathy ja Heathcliff lähtevät tutkimusretkelleen naapuriin, maailman väritys alkaa muuttua pastellinhennoksi.
Kylmää, keuhkotautia ja kuritusta – kaikkea piisaa. Kun asiat eivät suju isän mielen mukaan, ottaa hän esille remmin. Kun asiat eivät suju pojan mielen mukaan, ottaa hän jo ruoskan. Kun tulee eripuraa, silloin uhkaillaan, alistetaan, nöyryytetään ja lyödään. Koko ajan on meneillään valtataistelu. Anteeksi sanotaan pakon edessä, mutta mielessä viriää kosto, hirmuinen kosto.
”Jumala ei nauti kostosta yhtä paljon kuin minä.” – Heathcliff
Se hyvä ja hellä, mikä on ollut Cathyn ja Heathcliffin välillä lapsuudessa, jää sivuun, kun he kasvavat. Elämän realiteetit tulevat kuvaan. Ei talon tytär Cathy voi naida talon navetassa asuvaa Heathcliffiä, vaikka heidän keskinäinen kemiansa olisi kuinka vahva. Tarinassa eletään 1700-luvun loppupuolta ja silloin Hindley Cathyn holhoojana olisi vähintään heittänyt Cathyn pihalle ellei sitten olisi tappanut häntä. Cathy tekee järkiratkaisun.
Sinulle sanottiin, että olen paha. Se on totta.” – Heathcliff Isabellalle
Heathcliff tekee oman ratkaisunsa vahvan motivaation ohjaamana. Kun hänkin olisi rikas, niin hän kelpaisi. Ja kas kummaa, se tehoaa muutoin, paitsi ei suhteessa Cathyyn. Mikä on mennyt rikki, sitä ei voi rahalla korjata. Sydän vereslihalla selvitetään, kumpi on loukannut toista enemmän ja miten siihen lapsuuden harmoniaan voisi palata. Kumpainenkin on nokkela satuttamaan ympärillään olevia ihmisiä, jotka joutuvat heidän kahden tulilinjalle. Tarvitaan keuhkotauti ja kuolema, ennen kuin jin ja jang taas kohtaavat.
Humisevan harjun toinen puoliaika on tyylillisesti kuin toisesta näytelmästä. Alun valtava intensiteetti hellittää, isolla näyttämöllä on ilmaa, mutta ihmiset voivat vielä pahemmin kuin alkuasetelmassa, jos mahdollista. Lavastus on siirtynyt Lintoneiden kartanoon ja nykyaikaan. Lintonien keveys on hattaramaista höhhöä. Edgar Linton (Martti Manninen) on kiltti mies, mutta sitä Cathy ei osaa arvostaa. Oona Airola tulkitsee upeasti Cathyn ruutitynnyrin laimentumisen. Kun ei ole tulta sytyttämässä, ei ruuti enää räiskähtele. Tässä ympäristössä Cathy on vieras omassa kodissaan. Hänen elämänsä on nukkuvaa, puolikuollutta.
Onneksi tässä talossa on yksi järjellinen sielu ja se asustaa minun ruumiissani.” – Nelly
Katsojana on helppo olla Nellyn kanssa samaa mieltä. Jos alussa on toivonutkin jotain ihmettä ja onnellista loppua – vaikka onkin tiennyt alkuperäisen tarinan kulun – niin toivoa ei tapahtumien vyöryessä ole. On liian myöhäistä, kaikki voivat pahoin. Lähtökohdat ovat olleet vaikeat, rakkautta ja turvaa ei ole ollut. Niistä kuopista ei kasva onnellisia aikuisia.
Tule siis aaveena. Älä jätä minua yksin tähän autioon maailmaan.” – Heathcliff
Tapahtumien siirtäminen nykyajan kaltaiseen ympäristöön pistää pohtimaan, miten maailma on muuttunut Emily Brontën ajoista. Väkivalta periytyy, rakkaudettomuus rikkoo ja kosto ei tuo helpotusta. Pieni yhteiskunnallinen viesti kulkee mukana. Jo alussa todetaan, että Liverpool on liian iso, kukaan ei pidä toisistaan huolta. Teollistuminen on vahvassa nousussa, kapina on kytemässä. Näyttämöllä automaatti-imuri on tekemässä Nellistä työtöntä.
Humisevan harjun pääpari tekee vaikuttavan työn. Kun Oona Airola ja Markus Järvenpää sanovat klassiset repliikit ”Minä olen Cathy” ja ”Minä olen Heathcliff” tuntuu, että niitä ei voisi lausua oikeammat ihmiset. He ovat toisilleen tasavahvoja niin hyvinä päivinä kuin koston kierteessäkin. Oona Airola on moniuloitteisuudessaan lähes hämmentävä, ilmaisutaitoa riittää ja se pysyy juuri oikealla asteikolla.
Markku Haussila on Hindley-veljenä laajan skaalan tunteiden tulkki. Hänen roolinsa hyppää ilkiöstä alkoholismiin, ikuisesti kaivaten isän hyväksyntää. Hänen soololaulunsa on koskettava, mutta tuntui kuin se olisi ollut väärässä näytelmässä. Sinänsä Mikko Heleniuksen säveltämällä ja säestämällä musiikilla oli tunnelmallinen rooli esityksessä. Kun hän soitti Kate Bushin Wuthering Heightsin alkutahteja, ymmärsin ensimmäisen kerran, kuinka kova biisi se onkaan. Nuorena en osannut edes yhdistää sitä tähän tarinaan.
Humiseva harju on syvältäluotaava esitys, joka antaa paljon ajateltavaa. Vaikka se on synkkä ja raju, ei se ole vastenmielinen tai pelottava. Ville Koskivaaran suomennos on briljantti, monet kirjan klassiset lauseet taipuvat erinomaisesti nykykieleen. Esityksessä on myös monia kohtia, joita ei voi hymyilemättä katsoa.
Suosittelen Humisevaa harjua sekä klassikon tarinan tunteville että niille, joille se ei ole tuttu. Humiseva harju on vahvaa teatteria, joka tuskin jättää ketään kylmäksi. Minä sanon BRAVO!