Arvio: Ilon aika
Ilon aika – Helsingin kaupunginteatterin näytelmä pursuaa ihastuttavia pikku yllätyksiä
Ilon aika tarjoaa suorapuheisia ihmisiä ja aitoa välittämistä. Yleisön yksittäisistä nauruntyrskähdyksistä voi reaaliaikaisesti seurata, mikä perheilmiö kenestäkin tuntui tutulta.
Miten paljon Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön Ilon aika -näytelmästä voi kertoa ilman, että paljastaa liikaa? Siinä on nimittäin paljon ihastuttavia pikku yllätyksiä. Koska yksi visuaalinen yllätys paljastuu myös Tatu Hämäläisen ohjaaman näytelmän kuvista, sen voi ehkä kertoa: Näytelmän kaikki hahmot näyttävät samalta. Kaikilla on samat vaatteet ja peruukit. Se on hauska pieni yksityiskohta, joka saa katsojan heti pohtimaan asian merkitystä.
Norjalaisen Arne Lygren kirjoittaman näytelmän (suomentaja Ari-Pekka Lahti) keskiössä ovat Aksle ja David, Minä ja Toinen minä, (molempia näyttelee Rasmus Slätis). Eivät siksi, että he olisivat jatkuvasti äänessä, mutta ihmisinä, jotka motivoivat muiden toimia ja keskusteluja. Siksi muut hahmotkin on nimetty heihin liittyen esimerkiksi äidiksi, siskoksi tai naapuriksi. Tuplaroolitus ja hahmojen samannäköisyys tuovat virkistävää aivojumppaa, vaikka hahmot myös avuliaasti esittelevät itsensä kertomalla, kuka puhuu.
Äiti (Heidi Herala) tapaa Suomessa käyvän tyttärensä, Siskon (Mitra Matouf), ja paikalle odotetaan myös Minää eli Akslea. Miljöö on mitä ilmeisimmin hautausmaa. Perhedynamiikka alkaa paljastua nopeasti. Sisko on muuttanut ulkomaisen miehen kanssa pois Suomesta, eikä puoliso ole suorapuheisen Äidin mieleen. Yleisön yksittäisistä nauruntyrskähdyksistä voi reaaliaikaisesti seurata, mikä perheilmiö kenestäkin tuntui tutulta.
Huumoriruuvi alkaa vääntyä, kun tapaamista tulee sotkemaan joukko eriskummallisia sivuhenkilöitä, joilla on omat draamansa meneillään. Lopulta myös Aksle saapuu paikalle, ja kertoo muuta perhettä järkyttävän uutisen.
Näytelmä liikkuu nimensä mukaisesti ilon ympärillä, vaikka toki mukana on myös ikävämpiä tunteita. Roolihahmot kertovat toisilleen avoimesti, miten tärkeitä nämä heille ovat. Iloa löytyy kauniista ja rauhallisesta lähiluonnosta, rakkaudesta, pitkästä ystävyydestä. Juhliin on jokainen tervetullut ja kaveriporukkaan otetaan uudetkin ihmiset mukaan. Kaiken yllä leijuu tietynlainen hyväksynnän ilmapiiri, vaikka välillä riidelläänkin.
Pääkolmikon lisäksi sivurooleissa nähdään Jouko Klemettilä, Rauno Ahonen, Vappu Nalbantoglu, Ursula Salo ja Sauli Suonpää. Koko ensemblen fyysinen heittäytyminen ja kehollinen huumori ansaitsee erityismaininnan. Säveltäjä-muusikko Islajan kaunis ääni ja musiikki sopii näytelmän sinänsä realistiseen, mutta silti hieman vinksahtaneeseen maailmaan.
Chrisander Brun on suunnitellut sekä lavastuksen, valot että puvut, ja ne kaikki olivat tärkeässä roolissa. Ihastelin valon käyttöä pariinkin otteeseen, mutta show’n varasti lavastus. Ensimmäistä näytöstä dominoi valtava vaaleanpunainen kangas, joka liikkui kuin Saharan dyynit. Välillä joku päätyi sen allekin, kuin Dyyni-elokuvien hiekkamato. Ensi-illassa näyttelijät vielä vähän kompastelivat kangasmyttyihin, mutta visuaalisena keinona se on tehokas.
Entä se hahmojen tyyli ja peruukit? Tässä tulee ehkä pieni paljastus, eli lopeta lukeminen tähän, jos pelkäät niitä.
Itse pohdin ensimmäisen näytöksen aikana, että se voisi liittyä siihen, että Sisko tuli käymään synnyinmaassaan. Sieltä löytyy tietty samankaltaisuus (ja Suomessa yhä jopa homogeenisyys). Vaikka yksilön elämä ja kokemukset ovat uniikkeja, kansakuntana suomalaiset ovat kaikki samassa kontekstissa. Tietyt asiat ovat selviä ja ymmärrettäviä, ja ihmisiä yhdistävät tietyt yhteiset kansalliset kokemukset ja tieto, oli kyseessä sitten tapahtuma, kulttuuri tai vaikka design. Se helpon ymmärrettävyyden ja kotoisuuden tunne, jonka epäilemättä moni ulkomailla asunut Suomeen palaaja tunnistaa, kun yhtäkkiä käytössä on taas koko kuva eikä vain sen osia. Ulkonäköerojen poistolla myös korostuu se, kuinka samanlaisia me ihmiset lopulta pinnan alla olemme, toiveinemme, pelkoinemme ja tavoitteinemme.
Näytelmän toisessa näytöksessä selviää, ainakin tavallaan, miten metsään päätelmä meni.